Title = Tuska x Kolme
Author = palkki
Beta = Microsoft Works.
Pairing = Pääparitus ElxGera, loput selviävät tarinan aikana.
Rating = PG-13.
Genre = Drama, Action & vähän Romantic.
Warnings = Muutamissa kohdissa ’hemmettiä’ ja ’hittoa’ rumempia kirosanoja käytetty sekä lievää koskettelua esiintyy.
Feedback = Ja kommentteja mieluusti tästä vastaan otan, vaikka tarina onkin jo valmis.


~~***~~

Prologi part 1/3

El

Katselin puun alta kirkkaan kuutamon valaisemaa pihamaata. Kuu ei ulottunut petturin silmilleni, ei antanut tummille hiuksilleni oikeutta hohtaa niille kuuluvaa kauneutta. Kaikki tässä surumielisen pitkän koivun varjossa tuntui turhalta, menetetyltä. Kuin itsesääliin hukutetulta menneisyydeltä. Nousin lähteäkseni, mutta havaitsin taas kerran ranteitani hiertävät käsiraudat. Käteni olivat jo puutuneet pitkästä niihin kohdistuneesta paineesta jonka saivat aikaan puun ohuen rungon ympäri vedetyt käteni ja niitä yhteen sitovat teräksiset, murtumattomat käsiraudat.

Jalkanikin olivat poikki, murtuneet. He olivat tehneet kaikkensa jotten pääsisi pakenemaan, jotta joutuisin kärsimään. Heidän kädestään. En ollut edes varma mistä kaikki alkoi, en edes varma miksi. Olinko sanonut jotain, mahdollisesti kertonut itselleni liikaa? Kyseenalaistanut heidän tekonsa, kyseenalaistanut itseni tässä kurjassa maailmassa? Tiesin nyt etten ollut heidän sätkynukkensa. Mutta he pakottivat minut olemaan.


Kaikki alkoi kymmenen vuotta sitten, kun valmistuin yliopistosta. Vanhempani olisivat halunneet minun lähtevät lääkärin opintoihin, muttei minua sellainen ala kiinnostanut. Halusin olla tunnettu, en rikas. En tahtonut auttaa ihmisiä, minulla oli liian huonoja kokemuksia siitä. Olin koko ikäni harrastanut itsepuolustuslajeja, mutten koskaan ollut kyennyt tosi tilanteissa auttamaan ihmisiä, edes itseäni, niillä kyvyillä.


Hengähdin raskaasti yrittäessäni jälleen liikauttaa käsiäni. Tunsin heikosti kuinka epämääräinen, jokseenkin kostea ja vereltä haiskahtava vana valui käsivarttani pitkin sormia kohden, pudoten lopulta tummalle nurmikolle. Yritin vilkuilla kuuta oksiston lävitse, mutta turhaan. Se ei voinut pelastaa minua, ei edes näyttää minulle tuota yhtä ainoaa tähteä jonka nyt halusin nähdä.

Yritin välillä kurkottaa kaulaani jotta olisin nähnyt pihan toisella puolella olevan portin luokse, mutta turhaan. Vartijakin oli jo varmaan monta tuntia sitten lähtenyt, käskystä tietysti. Kaikki lähipiirissä vartioivat oltiin lähetetty pois, vain siksi ettei kukaan kuulisi minun kituvan, minun tuskaani. Ei näkisi virtaavaa vertani, elotonta ruumistani aamuauringon sarastuksessa.

Aikaa ei ollut enää paljoakaan. Ja minä tiesin sen.


Gera

Tuijotin äänettömänä puun tummien lehtien suojasta yksinäistä, pimeänä tuulen riepottelemaa pihaa. Harvakseltaan siellä kasvoivat luonnottoman suuret puut, enimmäkseen siellä taisi olla koivuja. Yritin hakea tuttua hahmoa katseellani pimeässä, mutten millään nähnyt häntä. Epäilin että minut oli sittenkin johdettu väärille jäljille tai sitten olin vain kerta kaikkiaan menettänyt loistavat aistijan kykyni.

Kohottauduin seisomaan ja annoin pilven takaa työntyvän kuun valon sivellä kirkkauttaan hopeisiin hiuksiini. Olin taas ollut haluton kuuntelemaan Zeiraa ja jättänyt ne auki, kuinkas muutenkaan. Tyyppi jaksoi aina vain valittaa että pian paljastuisin niiden ansiosta, mutta hän vain aliarvioi minut. Vain koska olin nainen.

Annoin katseeni kiertää pihan uuteen otteeseen, tällä kertaa huomaten vartioiden puutteen. Yleensä paikka oli tarkoitus vartioita, kyseessähän kun kuitenkin oli jonkin sorttinen hallituksen ydinmateriaalien varasto. Pihan oikeaa laitaa reunusti huonokuntoisen näköisiä, varmaan kymmeniä jos ei useampiakin rähjäisiä varastorakennuksia jotka näyttivät luhistuvan hetkellä millä hyvänsä.

Koukistin polveni sulavasti, kipua ollenkaan tuntematta ja ponnahdin taivaan yön pimeän taivaan halki lähimmän varastorakennuksen katolle. Annoin katseeni jälleen kiertää ympäriinsä, kunnes huomasin hänet. Tumma hahmo istui puun alla varjossa, kuitenkin erotin hänet sen verran hyvin että tiesin hänen olevan se jota etsin. El.


Raven

Minun tehtävänihän se oli tietysti hoitaa kaikki likaiset jutut. Aivan, aina minä. Tietysti pomo oli pistänyt muut vartijat sekä työntekijät pois paikalta, jotta vain pääsisin rauhassa hoitelemaan hänet. Ihan vain siksi koska hän yritti huiputtaa pomolta tämän yritystä ja melkein onnistuikin. Miksi siis minun, minun täytyi hoidella hänet? Vain siksi ettei pomo halunnut itse liata käsiään. Ja olinhan minä sentään hänen henkivartijansa.

En kuitenkaan olisi halunnut sitä tehdä, sillä eihän koko juttu minulle edes kuulut. Se kuitenkin oli kuulemma minun kohtaloni suojella häntä, aivan kuten sukuni miesten oli aina ollut. He olivat aina suojelleet pomon suvun miehiä, eikä heidän mielipidettään kysytty ollenkaan. Me olimme olleet koko menneisyytemme nukkeja, enkä halunnut suostua siihen enää. En koskaan.

Työnnyin ulos varastosta, kiristäen otettani pistoolista. Yhtä tumma, yhtä musta kuin petollinen yö taivas, yhtä musta kuin korppi. Yhtä paha, ristiriitainen, tunteeton kuin minä. Me olimme yhtä, olimme aina olleet. Tuo pistooli oli pelastanut henkeni useasti, ehkä liiankin. Tiesin sen tekevän oikeutta kuten pomo tahtoi, mutten silti voinut ymmärtää miksi minun täytyi tehdä se. Se ei vain ollut minun juttuni.

Astuin hitaasti kuutamon valoon ja se kimmelsi kaljusta päälaestani epäilyttävän selvästi. Murahdin sille vihaisena, ennen kuin lähdin astelemaan hitain, raskain askelin pihan perimmäisen ja suurimman koivun alla istuvaa hahmoa kohden, silmät kiiluen inhosta, vihasta ja tuskasta.



Prologi part 2/3

Gera

Näin jonkin suuren, tumman hahmon astelevan ulos hiukan kauempana olevasta varastosta. Erotin heikosti hahmon suht suureksi möykyksi, mutta ihminen se silti oli. Kuun valossa en kunnolla erottanut häntä, mutta erotin tummansinisen smokin heikosti niin kaukaa. Näin kuitenkin kuun loisteessa kiiltävän kaljun ja tunnistin hänet saman tien; Raven.

Olimme ottaneet yhteen niin usein, etten enää pysynyt mukana laskuissa. Jokainen yhteenotto oli päättynyt yhteen liittoutumiseen, mutta silti olimme vihollisia henkeen ja vereen. Tuo julma, mitään häpeämätön kaljupää. Raven. Pelkän nimen kuuleminen, pelkästään sen lausuminen sai vereni kiehumaan, hengityksen tiukkenemaan. Ja tällä kertaa olin päättänyt ettei hän todellakaan tulisi estämään tehtävääni onnistumasta.

Katsoin hänen hiljaisia, vahvoja liikkeitään silmääkään räpäyttämättä kun hän askelsi hitaasti ja varovasti, kuitenkin selvästi paha ja kosto mielessään pimeyden halki jonnekin. En ollut yhtään varma minne hän oli menossa, mutta tiesin ettei se voinut merkitä mitään hyvää, mitä ikinä se sitten olikaan.

Loikkasin alas hiljaa, tuskin päästäen ääntäkään osuessani ruohikkoon ja lähdin pinkomaan ruohokentän poikki kauimmaista puuta kohti. Olin nähnyt hänet, tiesin että se oli hän. El.


El

Kohotin katseeni kuullessani lähestyvien askelten kahinan ruohikossa. Edessäni seisoi tuo tuntematon, kuitenkin hyvin tutun oloinen nainen suu mustalla liinalla peitettynä, hopeiset pitkän hiukset maata viistäen. Hän oli pukeutunut kokonaan mustaan, ihoa myötäilevään hiiviskelypukuun ja kumipohjaisiin sniikkareihin, mutta tiesin ettei minun pitäisi huolehtia niistä sen enempää. Tunsin hänet kun kuun valo pääsi jälleen esiin taivaan pilvivankilastaan; Gera.

“Mitä sinä… Täällä… Jos he löytävät sinut, he tappavat…”, mutisin yhteen puristettujen hampaideni välistä ja yritin olla näyttämättä iloiselta. Tiesin että hän oli tullut pelastamaan minut, muttei mitään ollut tehtävissä. Joko se olin minä tai sitten me molemmat.

“Hiljaa”, Gera kuiskasi, polvistuen eteeni. “Teloituksen aika on jo, Raven on tulossa.  Sinut on saatava pois täältä.”
Näin hänen tumman hahmonsa nousevan edestäni, nopealle loikalla kadoten näkökentältäni puun taakse. Tiesin hänen olevan taitava sekä hiiviskelyssä että tiirikoinnissa, mutta hänen heikko puolensa olivat aseet. En ikinä ymmärtänyt miten hän oli pystynyt ottamaan yhteen Ravenin kanssa, niin useasti vielä.

Kuulin hiljaisen kilahduksen ja tunsin kuinka Gera varovasti siirsi käteni pois puun takaa syliini. Ne olivat tunnottomat enkä kyennyt liikuttamaan niitä, ties kuinka kauan olinkaan istunut siinä sotilaiden ja muiden osattomien syljettävä, potkittavana ja kidutettavana.

Ennen kuin huomasinkaan Gera oli nostanut minut seisomaan tukien varovasti minua.
“Anteeksi, en voi…”, mutisin kun Gera yritti lähteä liikkumaan. “Ne paskat mursivat jalkani…”
“Gera!” vihainen huuto kantautui takaamme. Molemmat käänsimme katseemme ääntä kohden, nähden sinismokkien, kaljupäisen Ravenin.


Raven

Nostin pistoolini osoittamaan kaksikkoa. Tunnistin naisen Geraksi valaistuksesta ja peittävästä hiiviskelypuvusta huolimatta. Olin nähnyt hänet niin monta kertaa, hän oli kääntänyt selkänsä minulle niin monesti, lyönyt kasvoihin, murtanut sanoillaan… Pettänyt, vaihtanut puolta tuhannesti. Jos ei miljoonastikin.

“Tällä kertaa et pääse karkuun.”
“Luulet vain”, nainen sanoi ilkikurisesti ja yritti ilmeisesti suojella takanaan kykkivää miestä. Se, jota minä olin tullut teloittamaan, hoitelemaan pois päiväjärjestyksestä.
Tähtäsin pistoolillani häntä jalkaan. Huomasin hänen kuunvalaisemista hopeisista silmistään kuinka hän ymmärsi mitä aioin; jos hän väistäisi, osuisin mieheen. Jos hän jäisi siihen, ampuisin häntä jalkaan.

Hitaasti hän alkoi liikkua. Karjaisin pysähtymään, mutta samassa hän oli jo päässyt taakseni nopealla loikallaan ja potkaisi minua takaraivoon. Käteni ei tuntunut enää tottelevan ollenkaan ja pistooli lensi kädestäni, osuen suoraan puun alle jääneen miehen olkapäähän. Kuulin hänen kiroavan raskaasti, ennen kuin sivusilmällä näin hänen kätensä hakeutuvan pistoolin luokse.

Käännyin Geraan päin, ojentaen kättäni häntä kohden. Tällä kertaa hän ei ehtinyt väistää, vaan sain napattua häntä kurkusta kiinni suurella kourallani ja nostin hänet ilmaan. Hän ei ollut osannut aavistaa että olisin paljon nopeampi kuin edellisellä kohtaamiskerralla jolloin hän oli voittanut minut nopeudessa. Mutta nyt kaikki oli toisin.

Geran hopeiset hiukset kiilsivät kuun valossa häiritsevästi, joten toisella kädelläni tartuin niihin ja vetäisin niistä hänet maahan. Hän ei päästänyt ääntäkään, ei tuskan kiljaisua, ei mitään. Ainoastaan huusi miestä häipymään vielä kun tämä pystyi.



Prologi part 3/3

El

Heikoilla käsilläni kohotin pistooliani ylemmäs, tuntien veren virtaavan sekä käsivarsiani pitkin että sisäpuolella pois sormistani. Käteni muuttuivat totaalisen voimattomiksi, mutten tahtonut antaa periksi. Jos kerran Gera pelasti minut, tekisin minä saman hänelle.

Katsoin hampaat kivusta yhteen puristaen kuinka tuo iso korsto jota Gera oli Raveniksi kutsunut paiskoi häntä maahan ja yritti jokaisella mahdollisella tavalla vammauttaa, murtaa ja tappaa. Asettelin heikkoja, tunnottomia sormiani liipaisimelle ja tähtäsin hitaasti, tärisevin ja epävarmoin käsin jättiä päähän.

Samassa takanani olevasta puusta syöksyi alas minut täysin säikäyttäen parvellinen yönmustia korppeja, jotka raakkuivat säikkyinä varoittavasti. Onnistuin painamaan liipaisinta juuri sillä hetkellä ja luoti sinkosi matkaan piipun suusta välittömästi kohti Ravenia. Ehdin kuulla vain pitkitetyn, erittäin vihaisen ja tuskallisen tuskanhuudon ennen kuin Gera loikkasi jostain luokseni ja nosti minut syliinsä, loikaten jonnekin pimenevän taivaan korkeuksiin.

En kunnolla ehtinyt tajuta mitä tapahtui, mutta tunsin kesken loikan pistoolin lipeäevän otteestani. En kuitenkaan yrittänyt enää tavoitella sitä, annoin sen vain pudota. Gera oli sanonut hakevansa minut ja vievänsä turvaan, joten uskoin lopun hänen käsiinsä.


Raven

Tuskastuneena pitelin olkapäätäni ja kirosin taivaan kannen halki liikkuvaa kaksikkoa. Parvi korppeja laskeutui vierelleni nurmikolle, ne raakkuivat karkulaisille kovaan ääneen ja nokkivat maahan putoilevia veripisaroitani ahneesti. Kuulin jonkin tömähtävän vierelleni nurmikolle ja nopealla vilkaisulla tunnistin sen pistoolikseni, jossa oli vielä hiukan miehen tahmeaa verta.

Kumarruin tutkimaan pistoolia, mutta silloin tajusin sen tosiasian; olin ensimmäisen kerran pettänyt pomon, en voisi enää näyttäytyä hänelle. Olin pettänyt luottamuksen, en voisi enää koskaan palvella pomoa. Tartuin pistooliin ja asetin sen ohimolleni. Vedin muutaman kerran syvään, kirpeän raikasta ja kylmää ilmaa suuhuni, ja valmistauduin painamaan liipaisimesta.

Kuitenkin korpit lehahtivat lentoon ja laskeutuivat käsivarteni ja pistoolin päälle. En tiennyt mitä ne minusta halusivat, mutten kuitenkaan kehdannut häätää niitä poiskaan. Laskin käteni ja linnut lehahtivat molemmille olkapäilleni. Katsoin eteeni ja sanoi niille, ainoille yön ystävilleni; “Olette oikeassa. Minun ei tarvitse lopettaa mitään tähän. Metsästän heidät ja ruokin heidät teille, rakkaat ystäväni. Kosto on Ravenin, aina verta myöten.”

Lopun päätin mielipuoliseen, yön halkaisevaan nauruun korppien noustessa lentoon karkulaisten perään.


Gera

Tunsin Elin jokaisen hengityksen, jokaisen kiivaan sydämenlyönnin meidät loikatessa puusta puuhun, katolta katolle, aina vain kauemmaksi Ravenista ja tuosta pahamaineisesta ydinvaraston pihasta, jonne kuitenkin uskoin vielä palaavani jostain syystä. Tiesin Elin pudottaneen pistoolin jo aikaa sitten, mutten ollut kehdannut sanoa mitään asiasta. En vain tahtonut että kukaan pääsisi jäljille siitä että El oli ampunut Ravenia.

Toivottavasti Zeira ei nosta meteliä kun tehtävä en mennyt ihan niin hiljaisesti kuin olisi pitänyt… mietin hiljaa itsekseni, katse yhtään liikkumatta aina seuraavasta katosta minne kohdistin hyppyni. Zeira oli aina ollut hirveän tarkka tehtävien suorittamisen suhteen ja peräti yksikin pieni poikkeavuus tehtävänannosta saattoi tietää potkuja tai hyllytystä.

Kuulin Elin varovasti mutisevan minulle jotain. Käänsin katseeni häntä kohden, nähden väsyneet lian ja veren sotkemat kasvot joita kehystivät tummat, lyhyet ja kuivuneen veren tahrimat hiukset. Hänen musta smokkinsa oli niin ikään veressä, tahrittuna likaan ja kuivuneeseen sylkeen.

Olin sanomassa hänelle jotain vastaukseksi kun astuin katolle. Laatat olivat kuitenkin hyvin liukkaat illan sateen jäljiltä, joten menetin tasapainoni ja putosin.



Neljä kuukautta myöhemmin


El

Nousin hitaasti kainalosauvojeni kanssa valkoisia rappusia ylös. Kaikkialla minne tässä rakennuksessa meninkään niin oli valkoiset seinät ja katot, suurin osa huonekaluistakin oli valkoisia tai hyvin ällöttävän sopimattoman sinivihreitä. Kuka ikinä lieneekään sisustanut näin mauttomasti sairaaloita.

Aivan, sairaaloita. Yritin epätoivoisesti etsiä tiettyä huonetta, mutta numerot vain sotkeutuivat yhä enemmän ja enemmän. Kuin olisi todellakin etsinyt neulaa, tai ehkä paremmin voisi sanoa riisinjyvää, heinäsuovasta. Kammottavaa hommaa se oli, mutta onneksi lopulta tajusin kysyä eräältä ohikulkevalta hoitajalta Lena Caseyn huoneen numeroa. Hän ystävällisesti opasti minut perille ja kiitoksena vain onnistuin nyökkäämään hänelle.

Työnsin oven varovasti auki ja kurkistin sisään. Aina kattoa ja lattiaa myöten valkoinen huone oli sisutettu ainoastaan asettamalla kaksi valkoista, korkeaa sänkyä suuren valkea verhoisen ikkunan eteen pystysuoraan ovelle nähden. Muutama pieni valkoinen pöytätaso oli aseteltu niiden viereen, mutta muuta huoneessa ei ollut. Ei tauluja, ei televisiota, kirjahyllyjä, ei mitään mikä saisi huoneen näyttämään jokseenkin normaalilta.

Kun olin antanut katseeni tarpeeksi kiertää huonetta, silmäni osuivat kauempana olevalla sängyllä makaavaan hahmoon. Tämän pystyi muotojen perusteella tunnistamaan naiseksi, vaikka hänellä olikin päällään ainoastaan sairaalan yli pitkä, melkein nilkkoihin asti ulottuva saman ällöttävän sinivihreän värinen kaapumainen puku, kuin huonekalut olivat käytävillä olleet.

Naisella oli lyhyet, tummanruskeat hiukset jotka makasivat hänen niskansa alla olevalla tyynyllä rennon näköisinä. Hänen silmänsä olivat suljetut, mutta tiesin niiden silti olevan smaragdinvihreän väriset. Hän oli sängyllä maatessaankin keskivertonaista pidempi ja kauniin hoikka, vaikka ei minulle tietenkään mitään vähän tukevampiakin naisia vastaan ollut. Mutta hänen työssään se oli vain eduksi olla hoikka ja ketterä.

“Hei, Gera…”, huomasin sanovani ennen kuin ehdin ajatellakaan. Samassa naisen silmät rävähtivät auki, hän tempaisi itsensä istumaan käsiensä avulla ja katsoi minua silmät vihasta loistaen sähähtäen hampaidensa välistä; “Kuinka monta kertaa sinulle on sanottava, ettet kutsu minua sillä nimellä julkisesti?”
“Anteeksi, mutta oletin etten muuten saa huomiotasi…”

Nainen tuhahti ja asettui mukavammin istumaan, katsellen minua koko ajan kauniilla silmillään, jotka nyt olivat muuttuneet tulen oransseiksi, joukossa välähdys punaista. Olikohan se syntymävika että hänen silmänsä aina vaihtoivat väriä mielialan ja valaistuksen mukaan? En kuitenkaan kehdannut kysyä, joten tyydyin vain sanomaan hänen tyytymättömään mulkoiluunsa vastaten; “Selvä, anteeksi Lena. Voitko jo paremmin?”

“Jalat ovat vielä vähän hellinä ja nilkka edelleen murtunut, mutta kyllä tämä tästä. Lääkärit sanoivat, että pääsen viikon loppuun mennessä pois. Kuullut mitään Ravenista?”
Pudistin päätäni. Kumma että hän heti tahtoi tietää arkkivihollisestaan jotain, ihme nainen.
“Vai niin, harmi…”, Lena mutisi kääntäen katseensa ikkunasta ulos. Seurasin hänen katsettaan ja näin ikkunan ulkopuolella olevalle ikkunalaudalle laskeutuneet pulskat pulut. Hymähdin niille ennen kuin käänsin katseeni takaisin Lenaan.

“Tiedätkö…”, hän viimein sanoi. Heristin korviani kuullakseen hänen äänensä paremmin, niin paljaus kuiskausta se muistutti. “Sain aamulla uhkaviestin. Jos en välittömästi ilmianna sinua, he teloittavat Peterin.”
“Peter…?”
Lena käänsi kiiltävät, tällä kertaa hopeanharmaat silmänsä minuun. Näin hänen ilmeestään kuultavan tuskan, mikä sai minut kovaäänisesti nielaisemaan.

“Peter… Minun viisi vuotias poikani.”
Sydämeni tuntui pysähtyvän äkkiä. Tiesin kyllä että ennen töihin tuloa Lena oli ollut raskaana, mutten kuitenkaan olettanut että hän oli todella saanut pojan. Luulin kaiken päättyneen hänen ja miehen valitsemaan aborttiin, mutta ilmeisesti en sitten ollutkaan kuullut koko tarinaa.
“Mutta luulin että te Ronin kanssa valitsitte…”

“Niinhän se aluksi olikin. Me molemmat halusimme sitä, mutta lopulta koko muu lähipiirini kehotti pitämään lapsen. Ron vaati kuitenkin avioeroa saatuaan tietää, etten sittenkään ollut luopunut lapsesta.. Kasvatin hänet tähän asti yksin, mutta nyt ne ryökäleet ovat vieneet hänet…”
Lenan ääni kuulosti murtuneelta, muttei hän kuitenkaan itkenyt. Hän oli vuosien varrella kehittynyt kivikasvoksi, jonka sisällä kuitenkin tiesin kaikenlaisten tunteiden myllertävän, koskaan kuitenkaan pääsemättä ulos.

“Etkä tiedä miten saat hänet takaisin?”
Lena katsahti minuun turhautuneena, mutta kaikki surun merkit olivat hävinneet hänen kasvoiltaan. Silmissä lehahti pelkkä silmitön viha vaaleansinisten silmien lisäksi.
“Kostan. Etsin käsiini Ravenin, hoitelen hänet ja hänen saamarin jenginsä ja pelastan Peterin. Ei väliä mitä Zeira tai kukaan muukaan siihen sanoo. Ja sinä saat auttaa minua.”


Gera

Katselin ovella seisovaa miestä yrittäen lukea hänen ilmeensä. Hänen silmänsä olivat aina olleet kauhean mitäänsanomattomat, mutta nyt ne olivat suoraan sanottuna täysin tyhjät. Niistä eivät paistaneet tunteet, eivät ajatukset, ei mitään. Pelkät tavalliset, tyhjät harmaanvihreät silmät.

“Minun apuani? Minun apuani?” hän toisti, kertaakaan siirtämättä katsettaan minusta.
Nyökkäsin hänelle, mutta mies katsoi minua edelleen. Tunsin kylmän väreen nousevan selkärankaani pitkin niskaani, jolloin käänsin katseeni hänestä pois ikkunan toisella puolella kykkiviin puluihin.

“Niin, sinun apuasi. Theo, tiedät olevasi ainut joka minua voi auttaa.”
“Meinaat siis että annan suosiolla sinun luovuttaa minut heille jotta saat poikasi takaisin?”
Syvä hiljaisuus. Theo ei onneksi huomannut minussa mitään outoa, kun käännyin takaisin häntä kohden ja painoin katseeni sängyn kamalan väriseen, sinivihreään lakanaan ja nyökkäsin. Lopulta nostin katseeni takaisin mieheen, jääden katsomaan hänen sinistä, ilmeisesti vastapestyä smokkia ja sen alta kauluksen kohdilta pilkottavaa valkoista kauluspaitaa. Hänen kaulassaan ei ollut mitään rusettia tai kravattia kuten olin odottanut, ehkä hän ei vain kehdannut olla mitenkään erityisen “hemaiseva” tullessaan tapaamaan minua. Ikuinen luuseri.

“…Sinä siis tiedät”, mutisin mutten kääntänyt katsettani hänestä. Sitten vasta huomasin tummat, kyynärtuilla varustetut kainalosauvat hänellä.
“Jalka vieläkin poikki? Vaikket edes pudonnut yhtä pahasti kuin minä.”
Theo naurahti hermostuneena ja pörrötti hiuksiaan hiukan takaapäin. Katsoin kuinka selvästi epärehellisyys ja siitä kiinnijäämisen pelko paistoivat hänen kasvoiltaan. Ehkä hän siis vain feikkasi murtunutta jalkaansa, ja jos yrittäisin väkisin viedä hänet Zeiran luokse, hän juoksisi pois. Ihme tyyppi.

“No mutta, autan sinua oikein mielelläni saamaan Peterin takaisin. Kunhan vain kyse ei ole minun luovuttamisestani heille. No, mitä haluat minun tekevän?”
Theon sanat järkyttivät minua. Vasta äskenhän hän ilmaisi asiansa niin ettei suostu, mutta nyt… Olin jo ihan pyörällä päästäni, kunnes Theo nappasi molemmat keppinsä yhteen käteen ja heitti ne huoneen perälle. Katsoin häntä entistä järkyttyneempänä, kun hän käveli luokseni ilman minkään näköisiä hankaluuksia.

“Kerro pois. Mitä haluat minun tekevän? Voin puolestasi listiä vaikka Ravenin, kun et itse siihen tunnu pystyvän.”
Silmissäni leiskahti vain muutaman millisekunnin katkeruus totuudesta, ennen kuin se muuttui vihaksi. Raivo alkoi patoutua sisälleni Theoa kohtaan, mutta muistin samassa Zeiran sanat; ‘Opi hallitsemaan tunteesi. Älä koskaan päästä vihaa ja tuskaa valloilleen, ellei ole tosi kyseessä.’

Hiukan turhan ylpeän oloisena pyyhkäisin hiukset pois silmiltäni ja katsoin häntä jälleen. Theo seisoi nyt sänkyni vieressä, ojentaen minulle kättään. Tartuin siihen kuitenkin hiukan epäilevästi, tuntien sen pehmeyden oman tappajan käteni karkeutta vasten. Nousin varovasti seisomaan, jolloin Theo vilkaisi jalkojani ja virnistellen sanoi; “Vai että nilkka murtunut… Mielenkiintoista.”

Heilautin päätäni hänelle, jolloin hän ymmärsi että halusin hänen poistuvan. Theo käveli kainalosauvojensa luokse ja asetteli ne paikoilleen ovella, ennen kuin avasi sen ja valmistautui astumaan käytävään. Vielä sitä ennen hän sanoi minulle; “Tule heti, kun olet valmis. Haluat kai saada Peterin vielä takaisin?”

Nyökkäsin hänelle ja Theo poistui käytävään sulkien oven. Istuin takaisin sängylle ja avasin sen vieressä olevan pienen valkoisen lipastopöydän ylimmän laatikon, kaivaen sieltä esiin puhtaat, normaalit vaatteeni. Heitin sairaalavaatteet päältäni ja vaihdoin mukavampiin, rentoihin tummiin housuihini ja mustavalkoraidalliseen t-paitaan. Heitin valkoisen, punapilkullisen sairaala-asuni takaisin sängylle ja petasin sen huolella, ennen kuin työnsin käteni vielä lipastonlaatikon perälle, vetäisten sieltä esiin mustan, kiiltävä piippuisen pistoolin.


El

Seisoskelin kärsimättömänä odottaen Lenaa ulos huoneesta käytävällä. Katselin ympärilleni kainalosauvoihini nojaillen, hiljaa mielessäni samalla hyräillen jotain yhtäkkiä keksimääni laulua. Jotenkin se mielestäni kuulosti hirveästi keväältä, kuka sitten tietää miksi.

Käytävän vastakkaista seinää peitti osaksi suuri ja pitkä ikkuna, jonka valkoiset puiset karmit kiilsivät häikäisevästi auringonvalossa. Valkoinen laatoitettu lattia kiilteli yhtälailla. Jotenkin minuun iski tunne että tarvitsisin aurinkolaseja jos tahdoin selvitä ulos rakennuksesta silmät ehjinä.

Naurahdin varovasti ajatukselle, mutta samassa kuulin korvani juuresta Lenan hiljaisen, jokseenkin hiukan loukkaantuneen ja piikittelevän äänen; “Oliko ikävä, kulta? Viivyinkö liian kauan, mitä?”
Yritin pyörähtää ympäri, mutta tunsin samassa jonkun viileän niskassani. Kylmä hiki kohosi ylleni heti, kun tajusin Lenan aikovan pamauttaa aivoni pihalle jos tekisin yhdenkään virheliikkeen.

“Gera, mitä…”, yritin mutista hänelle hiljaa auringon valaisemalla, tyhjällä käytävällä, mutta hän vain nykäisi minua paidan kauluksesta taaksepäin ja painoi kylmää piippua entistä tiukemmin niskaani, kuiskaten korvaani samalla; “Montako kertaa täytyy vielä sanoa, ettet kutsu minua sillä nimellä täällä? Kuka ties meitä pitää silmällä.”

Tunsin kuinka hän tyrkkäsi minua eteenpäin ja työnsi kainalosauvani menemään. En ehtinyt nähdä minne asti ne lensivät, kun Lena jo työnsi minut hissiä kohti. Hopeisista ovista heijastuivat meidän kuvamme, mutten nähnyt Lenan kasvoja. Hän oli painanut ne alas, mutten kuitenkaan uskaltanut tehdä elettäkään saadakseni hänet nostamaan ne ylös, sillä kylmä piippu osoitti minua edelleen niskaan.

Hissin ovet aukesivat heti kun pääsimme lähelle niitä ja Lena työnsi minut edellään hissiin. Hän painoi kerroksen nappulaa, mutten nähnyt selvästi mitä niistä, jotain kuitenkin melko ylhäältä. Kun ovet sulkeutuivat Lena käänsi minut hissin ovia kohti jääden seisomaan taakseni hissin perälle. Hissi ei ollut kovin suuri enkä oikein uskonut kenenkään muun meidän lisäksemme mahtuvan sinne. Oikealle seinällä minusta katsottuna oli kiiltävä, puhdaspintainen peili josta heikosti näin Lenan kuvajaisen. Surumielisen sellaisen, silmät suljettuina ja kasvot maahan painettuina.

Samassa hissi pysähtyi ja kun ovet alkoivat aukeamaan vilkaisin kerroksen numeroa. 14. Olimme siis menossa ylöspäin, hyvä tietää. En kuitenkaan ollut vieläkään varma mitä Lena oikein tahtoi, kunnes huomasin hissin auenneiden ovien takana seisovat kolme valkoisiin hoitajantakkeihin pukeutunutta naista. Kaikilla heillä oli enkelin kauniit kasvot ja vaaleat, nutturalle pään taakse laitetut hiukset.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Lena vetäisi piipun pois niskastani ja osoitti keskimmäistä naista sillä huutaen näitä häipymään. Pelästyneet naiset juoksivat hissin ovien edestä pois vieressä olevia portaita kohti, jättäen peräänsä vain tyhjän, kammottavan hiljaisen käytävän. Lena vetäisi minua paidan kauluksesta taaksepäin ja hissin ovet sulkeutuivat, hissin jatkaessa matkaansa ylös.

En pystynyt liikkumaan. Yritin kuunnella hiljaisessa hississä Lenan hengitystä, mutten pystynyt siitäkään mitään sanomaan. Tuskin edes kuulin sitä, se oli liian hiljainen ollakseen hänen omansa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaääninen todistaakseen hänen olevan yhä hengissä. Hänen pelistä heikosti heijastuvasta ilmeestäänkään en pystynyt sanomaan mitään, mutta hänen tekonsa todistivat että hän tekisi mitä vain saadakseen Peterin takaisin. Uhraisi jopa minut.


Gera

Yritin olla katsomatta peiliin huomatessani Elin katsovan itseäni. Vähät välitin siitä mitä hän ajatteli minun tekevä, vähät välitin jos hän jo tietäisi totuuden. Olin päättänyt onnistua tehtävässäni tällä kertaa ilman minkäänlaisia virheliikkeitä, ja vain tällä tavalla se onnistuisi.

Pian hissi kilahti jälleen. Vilkaisin pikaisesti Elin olan ylitse kerrosten numeroita, ja huomasin viimeisen, 20. kerroksen valon palavan. Heti ovien avautuessa työnsin Elin ulos ja tietysti hän onnistui heti kaatumaan. Kylmä tuuli puhalsi kasvoihini, napaten matkaansa kyyneleeni ja vierittäen ne kaulaani pitkin niskaani, juuri sopivasti pois muiden näkökentältä.

“Gera, mitä hittoa sinä oikein hommaat?!” El kysyi raivoissaan noustessaan pystyyn. Huomasin hänen antavan vain vähän painoa oikealle jalalleen. Ilmeisesti polvivamma ei vielä ollutkaan täysin parantunut, ja pystyisin käyttämään tietoa tilaisuuden tullen ovelasti hyödykseni.

“Tiedät että tarvitsen sinua jotta saisin Peterin takaisin. Ja minä tiedän ettet suostu siihen kuin väkipakolla”, mutisin yhteen puristettujen hampaitteni välistä kun astuin hissistä ulos auringon kultaamalle betoniselle, matalla valkoisella betonikaiteella varustetulle katolle ja kohottaen pistoolini osoittamaan Elia otsaan. Mies perääntyi muutaman askeleen minusta, nostaen kätensä varovasti ilmaan.

“Gera, mieti nyt edes vähän. Jos nyt tapat minut, et saa Peteriä takaisin. Sinunhan pitää palauttaa minut elävänä, eikös? Ja sanoit sitä paitsi tarvitsevasi minua”, El sanoi, julmasti virnistäen. En tiedä mistä hän taas ajatuksensa repi, mutten todellakaan aikonut tehdä sitä mitä hän luuli. Kohensin aseen asentoa kädessäni, kunnes kuulin sen; helikopterin äänen.

El vain tuhahti halveksivasti.
“Oletit siis että onnistut ajamaan minut tänne ansaan ja nappaat minut lentokoneella? Kultaseni, se ei tule onnistumaan.”
Samassa El käänsi minulle selkänsä, mutta tiesin hänen tekevän sen. Nopeilla reflekseillä sain tähdättyä häntä suoraan paljaaseen takaraivoon ja painoin liipaisinta epäröimättä. Luoti ampaisi matkaan samalla sekunnilla ja osui kaidetta kohti juossutta Elia takaraivoon, aivan kuten pitikin. Hän kaatui saman tien maahan kovan kopsahduksen saattelemana.

Astelin hitaasti, rauhallisin askelin hänen luokseen ja polvistuin hänen viereensä. Hänen niskassaan lepäsi mukava pikkuinen tainnutusnuoli ja mies kuorsasi maassa onnellisena. Kuulin helikopterin äänen lähestyvän ja vilkaisin taivaalle, nähden sen melkein saman tien. Heilautin kättäni pilotille ja kun helikopteri oli päässyt yläpuolellemme, heitettiin minulle alas köysitikkaat.

Kumarruin nappaamaan tainnutusnuolen Elin takaraivosta ja heitin sen kaidetta kohti. Juuri ja juuri se ylitti pienen betonikaiteen ja putosi sen ylitse auringon osuessa siihen viimeisen kerran.
“Anteeksi kulta… Mutta elämä on julmaa”, kuiskasin, ennen kuin muutama kommandopipoon pukeutunut mies kiipesi alas tikkaita pitkin, nappasi Elin mukaansa ja vei hänet helikopteriin.

Loin viimeisen katseeni paikkaan varmistaen, ettemme olleet jättäneet mitään jälkiä, ennen kuin tartuin köysitikkaisiin.


Raven

Istuin pöydän ääressä tuijottaen sillä seisovaa radiopuhelinta. Huoneen kaikki valot oli sammutettu, ilmeisesti minun läsnäoloani ei ollut tarkoitus paljastaa kenellekään. Pomo oli käskenyt minua olemaan sytyttämättä valoja, tiedä sitten minkä takia. Ilmeisesti minun ei alun perin ollut tarkoitus olla osa tätä operaatiota, ja siksi läsnäoloni salattiin tällä tavalla.

Vaikka huone oli pimeänä, pystyin silti näkemään sen toiseen päähän asti seinään, jossa seisoi tumma ja puinen ovi, pölyisä ja tuskin koskematon viimeiseen vuosikymmeneen. Huoneessa haisi tunkkaisuus ja huonekalut aina verhoja ja pöytää myöten olivat yhtä tunkkaiset ja pölyiset kuin huoneessa vallitseva pimeys. Ikkunoista ei nähnyt ulos edes kunnolla päivällä, ajatellen että tälläkin hetkellä aurinko paistoi ulkona täydeltä terältä.

Ainoa asia huoneessa minun lisäkseni mikä ei ollut pölyinen, oli radiopuhelin. Olin varta vasten tuonut sen mukanani, vain jotta saisin huomaamattomasti pidettyä yhteyttä pomoon. Minun osani operaatiossa oli kuulemma elintärkeä, enkä siksi saanut herättää minkäänlaista ylimääräistä huomiota missään mielessä. En ollut kysellyt enempiä, pomo kun ei ollenkaan pitänyt kyselijöistä. Olisin mahdollisesti menettänyt henkeni, Luoja tietää millä tavalla.

Yritin ottaa mukavampaa asentoa koin syömällä tuolillani, mutta se vain kirskui ja narisi allani aina kun vähääkään liikahdin. Mutisin sille itsekseni, murisinkin ja yritin saada sen lopettamaan narinan, mutta turhaan. Tuolin tumma selkänoja oli niin homeinen ja laho, että epäilin sen pettävän altani hetkenä minä hyvänsä jos nojaisin siihen. Pehmuste osa ei ollut sen paremmassa kunnossa, sitä ei itse asiassa tuntunut olevan ollenkaan. Pelkkä ihmeellinen harmaa möykky kangasta ja kai jonkinlaista pehmustetta oli enää jäljellä tuosta kokonaisuudesta, joka joskus  oli vielä ollut kokonainen. Mahdollisesti.

Pöydällä ei ollut radiopuhelimen lisäksi oikeastaan mitään. Vanhan aikainen puhelin, joka sekin tumman pölyn peitossa. Sen johdot eivät yltäneet lähellekään seinää, vaan ne loppuivat heti alkuunsa. Ilmeisesti rotat olivat nekin jyrsineet poikki. Yksi tyhjä, etiketitön peltipurkki seisoi lähellä reunaa, sitä oltiin kai käytetty kynien säilyttämiseen tai vastaavaan.

Huokaisin raskaasti ja ravistin päätäni oikealta vasemmalle yrittäen pysytellä hereillä. Olin valvonut koko yön pomon järjestämässä ase-treenauksessa, joten en millään tahtonut pysyä hereillä. Piristeitä tai muita pomo ei ollut minulle luovuttanut, käskenyt vain kestää kuten mies ja passittanut radiopuhelimen kanssa tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen.

Sitten aloin kuulla ääntä. Tajusin sen kuluvan ulkoa, joten nappasin radiopuhelimen käteeni nousten tuolilta ja kävelin nopein ja määrätietoisin askelin ikkunalle. Onnistuin kädelläni pyyhkäisemään sitä sen verran puhtaaksi, että näin auringon valaisen lipputangon joka nökötti aivan ikkunan vieressä sekä vehreänä kiiltävän pihanurmikon.

Käänsin katseeni luonnonihmeestä pilvettömän siniselle taivaalle ja näin lähestyvän, harmaan helikopterin, jonka ääni koventui ja lähestyi koko ajan. Epäilemättä tartuin radiopuhelimeeni, painoin sen suuren, punaisen nappulan alas nostaen sen suuni tasalle ja sanoin; “He tulivat. Ohjeita?”

Hetken oli hiljaista, kunnes rätisevä ääni vastasi takaisin; “Hienoa työtä. Voit palata pääsaliin vastaanottamaan vieraitamme.”
“Asia selvä. Raven kuittaa.”

Nakkasin radiopuhelimen sen enempää aikaa haaskaamatta lattialle ja jatkoin matkaani ulos pimeästä, pölyisestä huoneesta.


El

Seisoin mystisesti jonkin näköisen suuren rakennuksen aulassa, mahdollisesti hotellin. Ihan varma en kuitenkaan ollut, sen verran oudolta minusta kuitenkin tuntui. Eteeni avautui loppumaton käytävä, jonka seiniä peittivät punaiset seinäpaneelit lattian tasalta aina puoleen väliin seinää, josta jatkui vaalea tapetti katon rajaan asti. Katto oli vaaleaa, punertavan väristä puuta ja lattia oli peitetty paksulla, punaisella ja pehmeällä kokolattiamatolla. Lamppuja käytävässä ei ollenkaan ollut, mutta ne korvasivatkin punertavan väriset kynttilät, jonka liekit loistivat ja värähtelivät punertavina.

Vilkaisin taakseni yrittäen paikantaa missä olin, mutten nähnyt muuta kuin samalla tyylillä huolitellut seinän ja katon takanani. Missään ei näkynyt minkäänlaista ovea, ei missään mitään ikkunaa. Ainot valot tulivat seinään kiinnitetyistä kynttilöistä, samanlaisista kuin edessäni olevassa käytävässä.

Aioin juuri ottaa askeleen eteenpäin, kun huomasin käytävän päässä liikkuvan hahmon. Se oli niin pieni etten pystynyt erottamaan sitä kunnolla, mutta kuitenkin tunnistin sen ihmiseksi. Vaikka vielä äsken olin lähdössä jonnekin, nyt en mitenkään saanut liikutettua itseäni paikaltani johon olin juuttunut. Katseeni pysyi tiukasti kiinni minua koko ajan, hyvin hitaasti lähestyvässä hahmossa.

En ole yhtään varma kauanko aikaa kului, mahdollisesti tunteja tai peräti päiviäkin, mutten vain saanut liikutettua itseäni mihinkään paikoiltani ja hahmo lähestyi minua koko ajan. Lopulta se oli niin lähellä, että kykenin tunnistamaan sen peräti hyvinkin tutuksi hahmoksi; Gera.

Hänen hopeiset hiuksensa melkein viilsivät maata hänen astellessaan hitaasti minua kohden askel kerrallaan. Hänellä oli yllään japanilaistyylinen punainen mekko, joka oli koristeltu monimutkaisilla ja hienoilla punaisilla ja oransseilla kuvioilla. Lantiosta alaspäin mekon reunasta aukesi halkio, joka ylsi aina nilkkoihin asti. Halkion reunat oli koristeltu oranssilla silkkinauhalla, samoin kuin helma. Kaulus oli nostettu pystyyn suojaamaan kaulaa ja siinäkin oli pieni, siisti halkio keskellä edessä, yhtälailla sekin reunustettu samaisella silkkinauhalla kuin helma ja hameen halkio. Hihoja mekossa ei ollut ja hihansuissa jatkuivat samat silkkinauhan sävyt.

En erottanut Geran kenkiä hameen helmojen alta mutten uskonut hänen pitävänkään sellaisia. Jostain syystä. Ehkä se johtui maton houkuttelevuudesta tai jostain, kuka tietää. Hän kuitenkin lähestyi minua koko ajan enkä vain voinut kääntää katsettani pois. Näin Geran silmissä häivähdyksen ruskeaa, harmaata ja vihreää, kaikkia niitä värejä joista hän tiesi minun pitävän hänen silmissään erityisesti.

“Hei kulta”, hän sanoi, tavallista kylmemmällä äänellä. Vasta nyt huomasin kuinka lähellä hän todellisuudessa oli. Hän seisoi käytävän päässä, saman huoneen sisällä kuin minäkin. Näin hänen pitävän oikeassa kädessään jotain mustaa, mutten millään saanut selville mikä se oli. Siirsin katseeni hänen omahyväiseen hymyynsä ja sitä kautta hopeanharmaisiin silmiin, jotka leikkivät kynttilöiden liekkien varjoilla omassa pienessä lasimaailmassaan.

“Oliko ikävä?” Gera kysyi, ennen kuin kohotti oikean kätensä ylös ja kuulin laukauksen. Ehdin nähdä hänen kädessään olevan pistoolin, kun tunsin jonkin osuvan otsaani. Kaaduin lattialle ja vielä sitä ennen näin hänen anteeksipyytävän, kuitenkin katumattoman ilmeensä.

“Gera!” karjaisin ja ponkaisin istumaan. Tunsin kuinka hiki norui selkääni pitkin alas paitani sisällä ja kasvoni olivat läpimärät. Yritin nopeaan tasata hengitykseni ja katsoin ympärilleni. Istuin kiviseinäisessä huoneessa, jonka katkaisivat suunnilleen keskeltä huonetta tummanrusehtavat, ruostumaan päin olevat kalterit. Yhtäkään ikkunaa ei ollut koko huoneessa, ainoan valaistuksen toi pieni katossa roikkuva lamppu, joka sekin oli rikkinäinen.

Itse istuin kivisellä ja kylmällä lattialla kaltereiden tällä puolen, missä ei näyttänyt olevan minkäänlaista ovea kuten toisella puolella. Sänkyä tai mitään muitakaan ylellisyyksiä ei paikalla näyttänyt olevan. Hyvin kolkko ja yksinkertainen huone.

Samassa muistin uneni ja Geran. Missä hän oli, mitä oli tapahtunut hänelle? Oliko hän kunnossa, oliko hän jo saanut Peterin takaisin? Nousin ylös ja syöksyin kaltereiden luokse, kuullen itseni huutavan Geran nimeä. En ollut varma yhtään miksi, mutta jokin minussa teki sen. Vaikka sisimmässäni tiesin, ettei sen olisi pitänyt.

“Voi voi, relaa vähän kultapieni”, kuulin närkästyneen äänen ovelta. Käänsin katseeni sitä kohden ja pian se työnnettiin auki ja näin Geran astelevan sisään mustassa, vartaloa myötäilevässä hiiviskelypuvussaan. Hänen suutaan tavallisesti peittävä musta huivi oli tiessään ja aikaisemmin näkeväni ruskeat lyhyet hiukset olivat vaihtuneet niihin tavanomaisiin, hopeisiin ja pitkiin. Hänen silmissään pilkahti hivenen mustaa ja punaista kun hän heikossa lampun valossa sulki oven ja asteli kaltereille luokseni.

“Mitä tapahtui? Onko Peter kunnossa? Miten…”
“Myöhemmin, kulta, myöhemmin. Kerron sinulle kyllä kaiken, lupaan.”
Gera katsoi minua oudosti, ihan kuin hän olisi suunnitellut tätä jo ties kuinka pitkään. Hän hymyili lämpimästi, tavalla jolla en koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän ennen. Enkä uskonut että se tietäisi kovin hyvää tällä kertaa.


Gera

Katselin kaltereiden toisella puolella seisovaa Elia, joka kiihdyksissään puristi ruostuneita kaltereita rystyset valkoisina. Hän ei ilmeisesti sitten ollut kiinnittänyt huomiota huoneessa leijailevaan pistävään hajuun joka tunkeutui seinän takana olevasta huoneen toisesta sellistä. Vilkaisin sinne vaivihkaa, mutta El huomasi heti liikkeeni kysyen mitä tuijotin. Viittasin häntä itse katsomaan, jolloin hän kurkotti päänsä niin ylös ja kaltereiden välitse että pystyi näkemään seinän toiselle puolelle.

“R-ruumis?!” hän totesi vähän järkyttyneenä ja kääntyi katsomaan taas minua palaten normaaliin seisoma-asentoonsa. Nyökkäsin ja yritin olla luomatta kasvoilleni sitä samaa julmaa hymyä, jonka olin tottunut tällaisissa tilanteissa tekemään. Kuten arvata saattaa, epäonnistuin surkeasti.

“Mikä on hänen tarinansa?” El kysyi katsoen minua tuimasti. Hän näki siis ilmeestäni että tiesin ja oikeassa hän olikin. Nojasin käsivarsillani kaltereihin ja pysyin hetken hiljaa, miettien. Kertoisinko hänelle kaiken, koko totuuden? Uskoakseni hän tulisi kuitenkin kuolemaan vielä, joten hän varmaan veisi tiedon mukanaan hautaansa asti.

“Hmm, hän on joku pomon vanha työtoveri. Muistaakseni he työskentelivät yhdessä kunnes hän päätti varastaa pomolta kaiken tälle tärkeän. Tämän johdosta pomo julisti hänen peräänsä vainon ja tämän kiinniottajalle ruhtinaallisen palkkion. Ja kuten näkyy, hänet loppujen lopuksi sai kiinni yksi maan etevimmistä palkkionmetsästäjistä ja hänet raahattiin tänne tyrmään. Tietysti hänen suunnitelmansa putsata pomo epäonnistuivat ja myöhemmin hänet kidutettiin kuoliaaksi kun he yrittivät onkia hänestä tietoa miksi hän teki juuri niin.”

El näytti miettiväiseltä, sillä hänen otteensa kaltereista hellitti vähäsen ja rystyset palasivat normaalin värisiksi. Vasta sitten kiinnitin huomiota hänen ulkonäköönsä; hän oli hikinen, törkyisen näköinen ja vaatteet riepoteltujen ja väkivallan kohteeksi joutuneen näköiset.
“Mitä he tekivät sinulle kun toivat tänne?” kysyin, ennen kuin ehdin sulkea suuni. Yritin liiaksi peittää huolestuneisuuttani ja tietysti mies näki välittömästi lävitseni.

“En tiedä. Olin tajuton koko sen ajan kun minut vietiin tänne. Viimeinen muistikuvani on sinun kanssasi sairaalan katolla.”
Hymähdin ja käänsin hänelle selkäni, nojaten kaltereihin. Yritin olla ajattelematta yhteistä hetkeämme sairaalan katolla, mutten pystynyt muuhunkaan. Ja silloin tunsin hänen kiertävän kätensä ympärilleni takaa päin.

“Älä itke… Kyllä saat pelastettua Peterin. Nyt kun minä olen täällä he eivät voi muuta kuin luopua hänestä”, El kuiskasi korvaani lohduttavasti, mutta tiesin sen olevan vale. Hän ei tiennyt ettei Peter oikeasti…
Käännyin ympäri ja katsoin häntä silmiin. Elin tummat silmänaluset paljastivat hänen taas valvoneen koko viime yön, ilmeisesti hän oli huolella valmistautunut tapaamiseemme sairaalassa.

Samassa mieleeni heräsi kysymys; mitä jos hän oli koko ajan tiennyt että tämä tulisi tapahtumaan? Entä jos hän tiesi kaiken suunnitelmasta etukäteen, mitäs jos hän tunnista kaiken kulisseiksi? Nielaisin kysymykseni kovaäänisesti ja tietysti hän kuuli sen. Katsoin häntä suoraan tummiin silmiin ja hän katsoi takaisin. Ilmeisesti hänen lempivärinsä taas hyppivät silmissäni koska hän katsoi niitä niin tarkasti. Liiankin tarkasti, tosin.
“Kulta, minä…”, avasin suuni, mutta suljin sen saman tien. Hän ei antanut minun jatkaa, enkä minä enää halunnutkaan. Painoin silmäni kiinni ja tunsin hänen hengityksen lähestyvän omaani.

Juuri sillä hetkellä kuulin oven kolahtavan auki ja työnnyin salaman nopeasti kauemmaksi Elista. Käännyin ovelle päin yrittäen nostaa kasvoilleni takaisin perusilmeeni, ilmeisesti onnistuen siinä koska ovella seisova kommandopipoon pukeutunut sotilas tervehti minua ja sanoi; “Gera-neiti, pomo tahtoo tavata teidät. Välittömästi.”

Nyökkäsin miehelle ja sanoin tulevani välittömästi. Sotilas nyökkäsi ja juoksi ulos huoneesta. Loin vielä viimeisen katseen Eliin, ennen kuin käännyin ja kävelin ulos huoneesta.


Raven

Aukaisin oven suureen pääsaliin ja astuin askeleitani varoen sisälle tyhjään huoneeseen. Vasemmalla seisoivat tutut vaaleasta puusta tehdyt pariovet ja niitä vastapäätä suuret, tummat puuportaat joita päällysti punainen matto. Rappuset jatkuivat aina huoneen seinään asti, ennen kuin ne lähtivät molemmat omiin suuntiinsa aina kahdelle ovelle asti, jotka oli tehty samasta puusta kuin pääovetkin. Lattiaa peitti kapea punainen matto, jonka reunoihin oli ommeltu tyylikkään näköiset kultanauhat.

Muuta huoneessa ei oikeastaan ollutkaan, lukuun ottamatta ovea josta itse olin juuri tullut sisään. Sekin oli tehty samaisesta puusta kuin huoneen muutkin ovet, kuten arvata saattoikin. Seisahduin kapean maton päähän ja mittailin sitä katseellani smokin taskuihin tungettuina. Matto näytti kalliilta mitä se varmasti olikin, pomon maun tuntien. Siinä vasta mies joka piti kalliista asioista.

Kuuntelin hiljaisuutta huoneessa, kunnes huomasin että olin alkanut alitajuisesti keinua varpailta kantapäilleni ja takaisin, vihellellen samalla jotain vähän turhan hilpeää kappaletta. Yritin etsiä huoneesta jotakin mitä olisin voinut odottaessani tutkailla, mutten oikein nähnyt muuta kuin rappusten yläpuolella seinässä olevat suuret, koreilla lasimaalauksilla varustetut ikkunat. Keskimmäisessä ikkunassa oli valkoiseen kaapuun puettu enkeli pää alaspäin, ja se näytti pitävän rintaansa vasten painettuna veristä kättä joka puristi sydäntä.

Vasemmassa ikkunassa oli jokin musta nelikuutio, jonka vähän tarkemmalla tutkiskelulla ymmärsin mökiksi. Tosin se ei ollut mikään tavallinen mökki vaan juuri nimenomaan palavan metsän ympäröivä mökki. Oli pomolla kyllä outo maku.

Mutta oikean puoleinen ikkuna oli kyllä kaikkein oudoimmin maalattu. Siinä seisoi ihan selvästi kolme hahmoa, jokainen jotenkin erilainen mutta ne näyttivät silti niin samanlaisilta. Kaikki mustia, joten niistä ei kunnolla pystynyt sanomaan mitään. Keskimmäinen oli kaikista pienin, joten se oli mahdollisesti nainen, ainakin sillä oli hyvin pitkät hiukset. Oikeanpuolimmainen oli vähän naista pidempi, ilmeisesti siis mies. Ja viimeinen, naisen vasemmalla puolella oli tukeva, vähän suurta kiveä muistuttava hahmo. Ja jokaisen päästä, ranteista ja olkapäistä nousi ylös jonkinlaiset ohuet narut. Ilmeisesti ne kuvastivat marionetteja.

Käänsin katseeni takaisin mattoon, kunnes kuulin äänen takaani. Vilkaisin ovelle josta itsekin olin tullut ja näin kommandopipoisen sotilaan juoksevan ohitseni ja rappuset ylös, kadoten oikeasta ovesta sisään rappusen yläpäässä. Pudistin päätäni miettien, miksi kaikilla oli nykyään kamala kiire jonnekin.

Sitten kuulin uudestaan jotain ääntä. Vilkaisin taakseni jälleen, mutta tällä kertaa jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan näkemääni. Ovella seisoi nimittäin hopeat hiukset maata viiltäen ja mustaan hiiviskelypukuun pukeutunut nainen; Gera. Tunnistaisin hänet missä vain ja tiesin etten ollut erehtynyt nytkään.

“Sinä!” me molemmat huusimme yhteen ääneen ennen kuin vetäisin pistoolini esille ja hän ponkaisi ilman halki huoneen toiseen päähän minun turhaan yrittäessä tähdätä häntä hitaammanpuoleisilla reflekseilläni.


Gera

Käännähdin pikaisesti ja katsoin suoraan Ravenin hurjistuneisiin silmiin. Mitä tuo piru teki täällä, miksi hän oli samassa paikassa kuin minä? Ehkä hänet oli lähetetty hoitelemaan El tai mahdollisesti kidnappaamaan tämä… Mutta miksi ja kenen käskystä? En ehtinyt esittää hänelle ensimmäistäkään kysymystä, kun Raven jo osoitti pistoolillaan minua ja epäilemättä painoi liipaisinta. Ripeästi loikkasin ylös, suoraan yläpuolellani olevalle porraskaiteelle oven eteen.

“Saamarin ämmä, älä enää pakoile minua!” kuulin hänen huutavan. Jostain syystä yhtäkkiä mieltäni alkoi kalvaa tunne, että olin kokenut saman aikaisemminkin. Sinä yhtenä yönä kun hän…
Enempää en kuitenkaan ehtinyt seistä paikoillani, kun luoti singahti vierestäni suoraan seinään. Nopealle katseella ehdin nähdä sen, ennen kuin loikkasin alas, suoraan kohti Ravenia.

“Saamasi pitää. Jos kerran tahdot kohdata silmästä silmään…”, sanoin kun hän väisti muutaman askeleen taaksepäin edestäni niin, että laskeuduin lattialle, “…Älä enää juokse karkuun. Kohtaa minut kuin mies, joka sinun kuuluisi olla.”
En vieläkään ole varma miksi sanoin niin. Jokin sai minut puhumaan hänelle siihen sävyyn, tiedä sitten mikä. Kuitenkin välittömästi hänen kohottaessa pistoolinsa jälleen, kaikki huoneen ovet työntyivät yhtä aikaa auki ja meidät ympäröi parin kymmenen kommandopipoisen sotilaan rykmentti.

Jostain syystä käännyimme salamana molemmat ympäri ja painauduimme selkä selkää vasten huoneen keskelle. Jokaisessa mahdollisessa suunnassa oli ainakin kaksi kommandopipoista miestä konekiväärien kanssa valmiina ampumaan meidän tohjoksi jos liikahtaisimme senttiäkään. Kuulin Ravenin tuskaisen, merkillisen raskaan hengityksen, mutten antanut sen haitata ajatuksiani. Jos nyt liittoutuisimme…

“Kas, tappeluako te ajattelitte tänne järjestää? Enpä oikein usko että se on hyvä idea, tuhoaisitte vain kalliita aarteitani…”, kuului ääni sanovan jostain yläpuoleltamme. Käänsimme yhtä aikaa katseemme oikealla puolella oleville rappusille ja näimme kuinka sotilaat antoivat tilaa pitkälle, komeaan mustaan pukuun ja tummaan, pitkään takkiin pukeutuneelle miehelle. Tällä oli kuparia vähän vaaleammat hiukset jotka olivat suloisen piikikkäät joka suuntaan ja ne ylsivät tuskin hänen mustan, leveälierisen hattunsa alta pois. Hänen silmänsä olivat kirkkaan vihreät, suorastaan kiltteyttä loistavat, mutta silti niistä huokui jotenkin ikävä kylmän ja välinpitämättömyyden tunne.

Tunsin hänet, olin nähnyt hänet useasti. Liiankin ehkä. Hän ei oikeastaan edes tuntunut tietävän mitä ajattelin hänestä, saatikka sitten mitä hän itse ajatteli minusta. Hän oli kuitenkin se, jonka kaikkein vähiten odotin näkeväni tässä tilanteessa; Zeira.

“Minä…”, aukaisin suuni, mutta Raven alkoi puhua päälleni. Kovaa, ihmeen varmalla äänellä.
“Pomo, voin selittää kaiken. Hän se…”
“Riittää. En tahdo selityksiä. Viekää heidät”, olivat Zeiran viimeiset sanat jotka kuulin järkytykseltäni. Pomo. Raven oli juuri kutsunut häntä pomoksi. Miksi? Eihän se ollut mahdollista, että Raven työskentelisi Zeiralle, samassa paikassa kuin minäkin, saman pomon alaisena?

Kommandopipoiset miehet alkoivat tarttua meihin, mutta en estellyt kuten tavallisesti olisin tehnyt. Järkytys oli vienyt viimeisetkin voimani ja tunsin luhistuvani lattialle hetkellä millä hyvänsä. Kun miehet lähtivät kuljettamaan meitä pois huoneesta, loin vielä viimeisen katseeni Zeiraan; hän oli kylmä, tyytyväisen näköinen. Julmasti.

Aloin voimaan pahoin. Juuri kun minut oltiin työnnetty ulos huoneesta Ravenin jälkeen, tunsin menettäväni tasapainoni. Silmissäni sumeni täydeksi pimeydeksi juuri kun tunsin kaatuvani eteenpäin. Epämääräisesti kuulin toisten huutoa ympäriltä, myös Ravenin. Mutta pian nekin äänet lakkasivat.


El

Istuskelin sellissäni kylmään kiviseinään nojaillen ja tuijotin kaltereiden toisella puolella ovelaa rikkinäistä kattolamppua, jonka himmenevän valon ympärillä pörräsi muutamia kärpäsiä. Yritin olla ajattelematta mitä Gera voisi juuri nyt olla tekemässä, mitä hän voisi sanoa. En kuitenkaan saanut asiaa mielestäni vaikka kuinka yritin keskittää ajatukseni loukusta pakenemiseen.

Vilkuilin vieläkin vähän väliä ympärilleni ikkunan tai vartijalta pudonneen avainnipun toivossa, mutta turhaan. Muuta pakovaihtoehtoa ei ollut kuin kaltereiden lävitse ulos häkistä ja sitä kautta ulos ovesta. En tiennyt koska vartija tulisi seuraavan kerran käymään huoneessa, mutta uskoin ettei pitkään aikaan.

Aloin kuitenkin melko pian kuulemaan ääniä oven takaa. Heristin korviani ja nousin seisomaan juuri sillä hetkellä kun ovi työnnettiin auki. Sisään työntyi mustaan pukuun pukeutunut kaljupäinen suuri korsto, joka kantoi käsivarsillaan sisään tajuttoman naisen. Geran. Heidän jäljessään tuli joukko äänekkäitä vartijoita jotka käskivät jättiä laskemaan Geran alas, muttei tämä kuitenkaan totellut vaan kantoi tämän itse viereiseen, seinän takana olevaan selliin.

Yritin kurkottaa kaulaani nähdäkseni kuinka Geralle oli käynyt, mutta turhaan. Pian vartijat lukisivat toisenkin sellin oven vieden jätin mukanaan pois huoneesta. Kuoleman hiljaisuus laskeutui ympärillemme kun vain tuijotin tajuttomana seinää vasten istumaan laitettua Geraa. Huoneen ulkopuolelta kuului vielä hiukkasen vartijoiden ääniä ja sitten kovempi ja paljon muita matalampi ääni, joka komensi jokaista lähellään olevaa pitämään näppinsä erossa Gerasta, oli kyse sitten minkälaisesta tilanteesta tahansa.

Yritin olla kuuntelematta noita ääniä ja keskityin katsomaan Geraa. Ainakin hän näytti hengittävän vielä, mikä oli erittäin hyvä merkki. Hän nukkui rauhallista unta, mutta näytti kuitenkin mielessään hyvin rauhattomalta.
Peräännyin lopulta kaltereiden luota ja asetuin istumaan seinää vasten, jonka toisella puolella Geran selli oli. Kuuntelin hänen hengitystään, jonka pian kuitenkin katkaisi säikähtäneen tuskainen huuto; “Ei!”

Nopeasti ponnahdin seisomaan hänen nimeään huutaen ja juoksin kaltereiden luokse. Gera huomasi minut välittömästi, nousten ylös. Ojensin kättäni häntä kohden ja hän tarttui siihen epäröimättä hetkeäkään.
“Minä… Ravenin… Hän… Pomon palveluksessa…” Erotin vain muutamia sanoja hänen suustaan kuiskausten ja epämääräisten nyyhkäysten keskeltä. Varovasti puristin häntä kädestä ja pyysin rauhoittumaan.

Gera vetäisi kätensä pois omastani ja näin hänen istuutuvan seinää vasten. Minäkin istuuduin ja vaikka välillämme olikin paksu ja kylmä kivinen seinä, saatoin silti tuntea hänen sydämensä lyönnit seinän lävitse. Pian alkoi kuulua hiljaisia kuiskauksia, jotka ilmeisesti oli osoitettu minulle.

“Anteeksi että tein sen…” kuulin hänen sanovan, hiljaa mutta kuitenkin hyvin selvästi. Olin jo vastaamassa, mutta Gera vain jatkoi; “En olisi saanut pakottaa sinua lähtemään… Ja se olisi ollut vain parempi. Ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän ollenkaan, vaikka se tehtävääni kuuluikin. Osittain.”

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutten sanonut mitään. Mieleni oli tulvillaan kysymyksiä jotka vain odottivat kysymistään, mutta en kehdannut keskeyttää Geraa.
“Sinähän muistat, kun kerroin Peteristä…?”
No tuota nyt en ollut ihan odottanut. Vastasin kuitenkin myöntävästi, jolloin kuulin pienen loiskahduksen. Pisaran osuma lattiaan. Kyynel.

“Häntä ei… Oikeasti edes ole. Keksin koko jutun vain saadakseni sinut tänne, se oli käskyni.”


Gera

Painoin syyllisenä katseeni maahan, kuitenkin tietäen mitä El tällä hetkellä ajatteli. Tunsin hänestä vyöryvän tuskan ja epäuskon kilometrien päähänkin, joten seinän lävitse sen tunteminen ei todellakaan ollut temppu eikä mikään. Hän ei ollut tiennyt koko totuutta Peteristä, minun ei edes ollut tarkoitus kertoa hänelle mitään. Se oli kuulunut tehtävän antooni, mutta Zeira odotti minulta liikoja ihan selvästi. Ensin Raven ja nyt tämä… En voinut pitää sisälläni enää yhtään salaisuutta.

“Entäs miehesi? Luulin että te…”, El aloitti, mutten tahtonut kuulla loppua. Tiesin ettei hän tahtonut puhua siitä, joten kylmästi vain puhuin hänen päälleen; “Me kyllä valitsimme… Abortin. Mutta sen jälkeen hän jätti minut, luullen että minulla oli toinen. En vain ymmärtänyt, että tässä voisi käydä näin pahasti…”
“Mitä tarkoitat?”

Vedin syvään henkeä, yrittäen rauhoitella itseäni. Olin monesti jo ajatellut kertoa hänelle kaiken, mutten vielä ollut pystynyt. Silloin luulin että se olisi helppoa oikean ajan tullessa, muttei se kuitenkaan ollut. Kaikki tunteet myllersivät sisälläni ensimmäistä kertaa hyvin epämääräisinä ja täysin sekaisin, enkä tiennyt mihin niistä olisin voinut turvata, minkä tuoda esille. Kuitenkin jatkoin niin kylmästi kuin pystyin; “Silloin minulla ei vielä ollut toista ja ruinasin häntä koko ajan takaisin. Kuitenkin heti kun hän alkoi lämmetä ajatukselle, hän näki minut… Sinun kanssasi. Viimeisten neljän kuukauden aikana.”

Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme. En ollut varma olinko tarkoittanut ihan kaikkea hänen kuultavakseen sittenkään, mutten voinut itselleni enää mitään. Nousin seisomaan, kuitenkin edelleen nojaten seinään.
“Minä… Taidan olla…”

Samassa ovi kuitenkin työnnettiin auki. Välittömästi siirryin kaltereiden luokse nähdäkseni paremmin tulijat ja vilaukselta näin, kuinka muutama kommandopipopäinen sotilas talutti sisään mustasilmäisen Ravenin. He kuitenkin työnsivät hänet Elin seuraksi selliin, mutta sitten kuulin heidän käskevän Elin mukaansa. Jostain syystä tämä lähti mukisematta, kuitenkin luoden minuun vielä yhden pitkän, surullisen ja kysyvän katseen. Käänsin katseeni pois hänestä ennen kuin kuulin oven sulkeutuvan.

Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen. Jos sitä nyt hiljaisuudeksi edes pystyi kutsumaan. Ravenin ääni ja sadattelu kantautui viereisestä sellistä vähän väliä hiljaisena korvilleni. Ilmeisesti hän yritti puhdistella Zeiran käsittelyssä saamiaan haavoja. En yhtään ihmettelisi.

“Mir…”, kuulin hänen sanovan. Lävitseni juoksi kylmä, epätoivon tunne ja jouduin istumaan alas.
“Anna anteeksi että tein sen… Tajuan nyt etten voi elää ilman sinua.”
Hän vain jatkoi. Hänen äänensä oli tavallista rauhallisempi, se on kuitenkin kylmä ja hyvin matala. Mutta… Jotenkin etäisesti surumielisen tuttu.

“Mir… Miriam”, hän kuiskasi. Silmäni laajenivat kun ymmärsin mitä hän tarkoitti. Minua. Miriam. Sillä nimellä minut oli joskus tunnettu, nykyään vain peitenimellä Lena. Hän oli se ainut jolle olin koskaan kertonut salaisuuteni, oikein nimeni.
“Ra… Ven?” Ääneni oli pelkkä epätoivoinen kuiskaus, mutta tiesin hänen silti kuulevan sen.

“Ei… Älä sano minua Raveniksi… Menetin jo kasvoni sen nimen tähden, Miriam.”
“…Tiedän.”
Hän se oli. Hän, jota olin halunnut takaisin kaikki viisi kulunutta, hitaasti aikaa ja minun sieluani tappanutta vuotta. En voinut enää vastustaa sisälläni myllertäviä sanoja mitenkään, joten annoin niiden vain livetä huuliltani ja haihtua ilmaan; “Tiedän kyllä… Olen tiennyt kaikki nämä viisi vuotta. Ja silti otin kanssasi yhteen, vain siinä toivossa ettet ikinä unohtaisi minua.”

“Tiedän”, hän sanoi ja kuulin raskaan huokaisun. Ymmärsin täysin miltä hänestä tuntui, vaikken edes ollut varma omista tunteistani. Olin jo omistanut sydämeni eräälle, mutta hän eli siellä vieläkin. Hän oli itse asiassa yksi ainoista, jotka pitivät sitä hengissä, yksi ainoista joita sen pettäjistä en ollut murhannut.


Raven

Nojasin seinään tuntien jomottavaa jyskytystä oikean silmäni ympärillä. Perkele sitä Zeiraa, kohtelee minua tällä tavalla vain kun sain nähdä toisen hänen alaisistaan. Ties mitä tulisi vielä tapahtumaan jos näkisin heitä enemmän.. Saattaisin heittää veivini mahdollisesti hänen omasta kädestään, sen verran tarkka Zeira kuitenkin oli alaistensa yksityisyydestä.

Gera oli ollut hiljaa jo pitkään, mutten tohtinut häiritä häntä. Hänellä oli paljon sulateltavaa, mikäli hän ei ollut tajunnut totuuksia jo silloin… Niiden vuosien aikana jolloin olimme ottaneet yhteen. Mutta se oli silloin ollut ainoa tapa vielä nähdä häntä, saada kuulla hänen puhuvan, nähdä hänen sulokkaat liikkeensä…

Havahduin mielestäni kuullessani oven avautuvan. Nostin katseeni verisistä sormistani ja näin kuinka taas yksi kommandopipoinen vartija käveli huoneeseen. Hän kantoi mukanaan olalleen lenkillä ripustettua mustaa rynnäkkökivääriä ja oli pukeutunut muuten täysin tummiin, maastokuvioituihin vaatteisiin. Taas vaihteeksi näitä riesoja.

“Hei, tiedätkö minne ne veivät Elin?” kuulin Geran kysyvän. Aioin jo vastata, kunnes huomasin vartijan kiinnittäneen katseensa häneen.
“Pomon luokse, tietysti. Kai sinäkin nyt tiesit sen?”
Yritin olla kuulematta heitä, keskityn vain miettimään miten mahtaisin selvitä koko tilanteesta, kaikesta juuri tapahtuneesta puhtaasti ja henkeäni menettämättä.

Kuulin Geran puhuvan vartijan kanssa jostain ja pian tämä alkoikin lähestyä hänen selliään. Hitaasti, silmät epävarmuudesta loistaen, mutta lähestyi kuitenkin. Näin hänen ilmeensä vain sivusilmältä kun satuin kohottamaan katseeni, mutta huomasin sen heti; hän oli jokseenkin epäilevä, mutta silti ihan liian luottavainen.

Nousin varovasti, hiljaa ja hitaasti seisomaan varmistaen, ettei hän nähnyt liikkeitäni. Tosin se oli turhaa, vartija oli ihan liian keskittynyt kuuntelemaan Geran kuiskintaa jotta pystyisi seuraamaan minun liikkeitäni. Näin hänen vyötäisillään roikkuvan hopeana kiiltelevän avainnipun, eikä ollut enää epäilystäkään mitä Gera aikoi. Tai mitä hän tahtoi minun tekevän.

Hivuttauduin lähemmäs kaltereita ja vartijaa hitaasti ja varovasti, ihan kuin tarkoitukseni ei olisikaan ollut päästä lähelle häntä. Päästyäni tarpeeksi lähelle näin Geran vilkaisevan silmillään minua varovasti samalla, kun hän kuiski jotain vartijan korvaan kommandopipon alla. Painauduin kaltereita vasten ja hitaasti ujutin paksun käsivarteni niiden välistä avainnippua kohden.

Gera vilkaisi taas vaihteeksi minua ja huomasin hänen silmissään palavat värit; pelkkään sinivihreää. Hyvin harvinaista hänelle, että edes noin tavallinen väri oli ilmestynyt hänen silmiinsä. Noin yksivärisenä. Kiinnitin kuitenkin huomioni takaisin omaan hommaani ja sain napattua avainnipusta kiinni. En tahtonut kuitenkaan pitkittää enää mahdollisuutta että vartija huomaisi tekoni, joten varovasti nykäisin sen irti, kuitenkaan hänen huomaamattaan mitään.

Puristin tiukasti avainnipun pienet avaimet nyrkkiinsä jotteivät ne kilisisi toisiansa vasten ja aloin käymään niitä yksi kerrallaan läpi. Jokaiseen avaimeen oli tehty pieni merkintä, kirjain-numero-yhdistelmä, jonka avulla pystyi selvittämään mikä avain kuului mihinkään. Olin onneksi tullut tutuksi noiden merkintöjen kanssa, joten sellin avaimen löytäminen ei nyt kauhean vaikeaa ollut.

Pian se sattuikin käteeni ja varovasti ujutin käteni taas kaltereiden lävitse ja työnsin avaimen lukkoon, kääntäen sitä. Kuului kovaääninen kilahdus ja vartija kääntyi minun suuntaani huomaten mitä aioin tehdä. Kuitenkin ennen kuin hän ehti tehdä mitään, työnsin oven ripeästi auki ja se osui vartijaa suoraan kasvoihin, lyöden hänet maahan tajuttomaksi.

Astuin ulos vankilastani, siirtyen seuraavaksi avaamaan Geran sellin ovea. Autoin hänet ulos ja tajuttoman vartijan ylitse, jonka myöhemmin ennen lähtöämme huoneesta raahasin selliin ja lukitsin sinne. Vilkaisin Geraa vielä, kun tämä tuijotti lamppuun mitään sanomaton, hyvin harvinainen katse silmissään.

“Mene”, sanoin lopulta. Hän vilkaisi minua, muttei sanonut mitään. Hän tiesi mitä tarkoitin, mutta jatkoin silti; “Hän tarvitsee sinua. Mene hakemaan hänet ennen kuin hän on vielä pahemmassa kunnossa kuin minä.”
“Mutta…”
“Älä välitä minusta. Pärjään kyllä. Käyn satamasta hakemassa meille veneen”, sanoin. Tiesin paikan sijaitsevan meren rannalla, joten Zeira ei ollut voinut jättää laituria rakentamatta.

Gera nyökkäsi minulle ja lisäsi vielä; “Ole varovainen.” Sen jälkeen hän juoksi ovelle ja suoraan siitä ulos.
Vilkuilin ympärilleni, mutta koska havaitsin paikan muuten elottomaksi, lukuun ottamatta tajuttoman vartijan raskasta hengitystä, päätin minäkin lähteä. Täytyihän minun kuitenkin saada itseni ja Gera turvaan täältä. Tämä kun ei loppujen lopuksi enää vaikuttanut kovin turvalliselta paikalta meille.


Gera


Yritin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti hiiviskellä käytävillä, etsien Zeiran toimistoa. He olivat kuitenkin vieneet Elin hänen luokseen ja tekisin mitä vain saadakseni hänet pelastetuksi sieltä. Jolleivat he sitten olleet jo hoidelleet tätä pois päiväjärjestyksestä… Pelkkä ajatuskin värisytti, joten jätin mielelläni asian ajattelemisen toisaalle. Nyt olisi ensiarvoisen tärkeää löytää heidät.

Käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomiin, aina vain kaikki saman näköisinä. Jokaisessa samanlaiset, tummanharmaat kiviseinäiset ja -kattoiset käytävät, lattiat päällystetty mustaksi maalatuilla puulankuilla. Joillakin ohittamillani seinillä roikkui kultaisissa kehyksissään verenpunaisille pohjille maalattuja miesten kasvokuvia, suurin osa ilmeisesti samalta taiteilijalta. Suurimmassa osassa kuvissa poseerasi tietysti Zeira, mitä muuta häneltä nyt muka saattoikaan odottaa.

Harhailin jonkin aikaan noilla täsmälleen samannäköisillä käytävillä, kunnes löysin tieni siihen huoneeseen, jossa aiemmin olin törmännyt Raveniin. Huomasin lattialla olevat, jo hiukkasen kuivuneet tummat verijäljet, jotka johtivat suuren oven luota, josta minäkin siis olin tullut sisään, kierrerappusia pitkin ylöspäin ja oikealle. Muutamalla nopealla loikalla pääsin portaiden ohitse ja jatkoin matkaani vaalean puuoven läpi toiseen käytävään, tällä kertaa erilaiseen.

Se käytävä oli paljon juhlallisemman ja virallisen näköinen kuin ne edelliset. Käytävässä oli käytetty koristeellista tummaa ja punaista väriä joka puolella, niin pehmeässä punaisessa matossa kuin seinän punamustissa paneeleissakin. Katto oli paljon korkeampi kuin toisissa käytävissä, hyvä että näin mihin se päättyi. Katosta roikkui näyttäviä, kalliita kattokruunuja pitkiin vaijereihin sidottuina lähellä lattiaa, joten valon puutteetta ei kuitenkaan ollut.

Hiivin varovasti hiljaisin askelin käytävää eteenpäin ja aina vetäydyin lähimpiin varjoihin kuullessani vähääkään epäilyttävää ääntä. Kuitenkaan minua vastaan ei kävellyt yhtäkään vartijaa tai mitään, pelkkää tyhjää koko käytävä. Minua kuitenkin vaivasi epäilyttävä ja epämiellyttävä tunne siitä, että koko ajan joku tarkkaili liikkeitäni tai kävelisi minua vastaan. Minua ihan selvästi tarkkailtiin.

Pian saavuin käytävän ainoalle ovelle. Se oli suuri, tummaa ja hienoa, käsin veistettyä puuta. Siinä oli yläosassa suuri ikkuna, josta nopealla vilkaisulla näin kaksi hahmoa. Vartijoita ei näkynyt lähimaillakaan, joten pystyin siis rauhassa tarkkailemaan huoneen tapahtumia.

Varovasti nousin varpailleni ja kurkistin sisään. Sydämeni hypähti rajusti muutaman kerran, kun näin mitä huoneen sisällä tapahtui; El ei näyttänyt yhtään hakatulta, päinvastoin. Hän oli kääntynyt selkä minua kohti, mutta pystyin silti tunnistamaan hänet puvun ja sekaisen hiuspehkon perusteella. Hän piteli kädessään jonkin sorttista miekkaa, ilmeisimmin katanaa. Muistaisin nähneeni sen jossain, mutten mitenkään saanut päähäni missä tai milloin.

Mutta kaikkein eniten minua järkytti toinen hahmo huoneessa; Zeira. Hän makasi lattialla melkein selällään, vähän ruumiin painosta oli käsien päällä vielä. Hänen silmistään loisti anova ja pelokaskin katse, jollaista en koskaan ollut tuon päättäväisen ja päämäärällisen miehen kasvoilta koskaan nähnyt. Se ei kuitenkaan ollut kaikkein järkyttävintä hänessä, vaan se hänen selkänsä alla lattialla oleva suuri verilammikko. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään tapahtunutta, kunnes kuulin Zeiran huudon oven lävitse; se oli heikko mutta kuitenkin sen verran voimakas, että pystyin sen kuulemaan. Hän oli ilmeisesti huomannut minut.

“Ger…!” Loppu hukkui jonnekin. Tiesin kuitenkin mitä hän aikoi sanoa, joten vain työnsin oven auki ja ryntäsin huoneeseen. Kuulin jonkin rojahtavan lattiaan ja näin sumeiden, raivosta kankeiden silmieni lomasta kuinka El potkaisi Zeiran ruumista kylkeen. Se ei reagoinut mitenkään, ei päästänyt ääntäkään, ei liikahtanut.

“Hah, surkimus…”, El mutisi itsekseen. Tiesin hänen tuntevan läsnäoloni huoneessa, mutta silti hän puhui kuin minua ei olisikaan. “Kuvittelit sitten voivasi ostaa minut ja menneisyyteni pois… Ihan kuin en muka koskaan olisi oikeasti halunnut päästä sinusta eroon. Raukka parka.”
El kääntyi ja asteli eteeni. Katseeni oli yhä nauliutunut Zeiran veriseen, maassa makaavaan ruumiiseen, mutta silti näin hänen silmissään ja kasvoillaan loistavan ilkeyden, pahuuden ja armottomuuden.

Hän vain löi katanan verisen terän jalkojeni juureen lattiaan kiinni ja kumartui vielä kuiskaamaan korvaani; “Rakkaani”, ennen kuin asteli ohitseni ulos huoneesta. Käänsin katseeni vielä katanaa kohti ja huomasin siinä roikkuvan lapun. Nopealla silmäyksellä erotin sen Zeiran käsialaksi ja sain luettua sen tekstin; 'Geralle. Rakas harjoituskatanasi jonka tiesit haluavasi omaksesi.'


Raven

Työnnyin ulos suurista, tummasta puusta tehdyistä puuovista. Aurinko häikäisi silmiäni kirkkaasti ja taivasta vilkaistessani huomasin sen olevan oranssahtavaan päin. Ilta alkoi jo pikkuhiljaa hämärtää ja näin auringon valon kajastavan jostain vielä taivaanrannan yläpuolelta. Vasta hetki sitten tuntui olleen vielä täysin päivä ja nyt alkoi ilta jo hämärtää. Mystistä.

En kuitenkaan miettinyt enempää asiaa vaan lähdin harppomaan pitkillä askeleilla korean pihan poikki kauemmas talosta, etsimään jostain rakennutettua satamalaituria. Pihaa koristivat joka puolella kasvavat pienet omena- ja luumupuut, myöskin muutamia eksoottisempia sitruspuita sieltä näytti löytyvän. Komeita pensaspatsaitakin oli aseteltu ympäri pihaa ja talon takaa saattoi nopeallakin vilkaisulla erottaa jonkin sorttisen pensaslabyrintin.

En kuitenkaan ehtinyt katsoman tätä ilta-auringon oranssiksi maalaamaa pihaa enempää katsoa vaan jatkoi sataman ja laitureiden etsimistä. Ripein askelin kävelin kauemmaksi talosta edelleen, kokonaan pois pihalta. Ja pian huomasinkin sen; vain muutaman sadan metrin päässä talon vasemmasta päätyseinästä oli harmaalla betonilla päällystetty alue, joka loppui tyystin kesken vesirajan alkaessa.

Juoksin sen luokse etsien katseellani veneitä, mutta turhaan. Missään ei näkynyt paatin paattia, mutta vielä vähän kauempana, talosta takavasemmalle katsottuna, seisoi muutama harmaa rautakontti ja niiden yläpuolelta pilkotti muutama mastolta näyttävä valkoisella purjekankaalla varustettu tukki.

Lähdin lähestymään kontteja, kuitenkin aina varoen askeleitani. Yritin pitää mahdollisimman vähän ääntä, kuka ties jos vartijat olivat jo huomanneet minun ja Geran paon. Sivusilmällä vilkuilin välillä valkoista lautaseinäistä taloa kohti, jonka päätyseinän aurinko oli värjännyt hiukan oranssahtavaksi. Talon mustalla viistolla tiilikatollakaan ei näkynyt minkäänlaista liikettä, eikä taivaallakaan. Ehkä he eivät sittenkään olleet vielä huomanneet mitään.

Saavuin konttien luokse ja pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten kurkistin konttien takaa näkemättä kuitenkaan yhtään mitään poikkeavaa. Kaikkialla oli hiljaista, tosin minusta hyvin tukalan ja epäilyttävän hiljaista. Ei näin hiljaista voinut olla vankien paon jälkeen, ei todellakaan. Zeira ilmeisesti juoni jotain meidän päämme menoksi.

Sitten vihdoin huomasin satamalaiturin ja sen päässä olevan laivan. Se ei ollut kovin suuri, muttei mikään muutaman hengen moottorivenekään. Se muistutti vähän höyrylaivaa, mikä se hyvinkin saattoi olla. Mikä minäkään olin sanomaan, en ollut mikään veneiden tuntija. Kuitenkin se oli sen verran iso, että me molemmat saatoimme piiloutua sinne ilman että meitä löydettäisiin. Mahdollisesti Elkin mahtuisi mukaan, tiedä sitten jos hän olisi enää edes hengissä…

Samassa jostain kuului kolahdus. Käännähdin ympäri mutta harmaiden konttien lisäksi en nähnyt mitään. Maahan heijastuivat vain minun ja konttien varjot, eikä missään ympärillä näkynyt mitään epäilyttävää liikettä. Ehkä olinkin vain kuullut ihan omiani.

Käännyin hetkeksi katsomaan taloa kohti ja tutkailin sen suuria lasisia ikkunoita. Ne olivat tavallista tummemmat, mahdollisesti ihan tilaustyönä tummennetut. Zeira oli tarkka kaikenlaisissa turvallisuusasioissa, joten ihmekös tuo. Käänsin katseeni katonharjan kautta takaisin höyrylaivaa kohti, mutta huomasin tuijottavani jotain paljon lähempänä; katsoin suoraan pistoolin mustaan, vaimentimella varustettuun piippuun, joka osoitti minua lähietäisyydeltä silmien väliin.

“Kas hei, enpäs huomannutkaan että pääsit jo ulos sellistäsi…”, El sanoi halveksuntaa sanoissaan ja virnuili minulle julmasti. Liikautin kättäni varovasti vyölläni olevaa omaa pistooliani kohti, mutta hän latasi aseen välittömästi ja napsautti kieltään varoittavasti.

“Ei mielellään äkki- eikä yllätysliikkeitä, jättiseni…”, hän sanoi, tuijottaen minua häikäilemättömän julmasti.
“Missä Gera on?”
“Oo, hän jäi leikkimään rakkaansa kanssa… He ovat parhaillaan molemmat pitämässä äärimmäisen hauskaa. Helvetissä.”

Säpsähdin. Rakkaan? Mutta luulin että hän ja El…
“Ei aivan”, El sanoi ja virnisti tällä kertaa entistä julmemman ja pirullisemman näköisenä, “En oikeastaan ole koskaan rakastanut häntä. Tiesin Geran tunteista Zeiraa kohtaa ja olin saanutkin Zeiralta tehtäväkseni esittää suhteeni häneen. Muka rakastin häntä. Ja pah. Ei siitä ämmästä ole kuin harmia.”
Yritin hillitä raivoni. Kuinka hän pystyi puhumaan Gerasta, minun Mirimiamistani, tuollaista paskaa.

“Niin, olin aivan unohtaa…”, El mutisi pitäen pienen tauon painottaakseen sanojaan, “Tiesin ettei hän koskaan oikeasti rakastanut minua vaikka yrittikin esittää niin. Se paistoi niin läpi hänestä, hänen silmistään. Epäaidoista, demonin silmistään. Pirun lapsi hän on, sano minun sanoneen… Oikeastaan hänen sydämensä kuuluu Zeiralle, itse paholaiselle. Ja nyt kun hoitelin pääpirun pois päiväjärjestyksestä, myös rakastajattarensa lähettää itsensä helvettiin. Mikä kammottava tragedia, nähdä nyt rakkaansa kuolleena ja ryöstää henki myös itseltään.”

Ei… Se ei voinut olla totta. Gera oli liian vahva tehdäkseen sen, edes Zeiran tähden.
“Voi älä ole niin varma”, El keskeytti taas ajatukseni, aivan kuin olisi lukenut ne suoraan paperilta, “Se ämmä ei osaa tehdä päätöksiä. Muut ohjaavat hänen elämäänsä ja sokeasti hän tottelee käskyjä. Ja nyt kun suurin ohjausnuora on katki, hänen mielensä hukuttautuu eikä mikään enää toimi hänessä… Ei kyky päättää, ei totella. Ei mikään. Ja se jos mikä on pahempaa kuin kuolema. Kuolema on siihen verrattuna kuin toinen elämä, etenkin nyt kun rakkaansakin on viety hänen luotaan lopullisesti.”


The Ending

El katseli viha ja murhanhimo silmistään loistaen edessään seisovaa Ravenia, jota osoitti vaimentimella varustetulla pistoolillaan suoraan silmien väliin. Tai ainakin melkein, hän ei seisonut ihan niin lähellä että olisi suoraan silmien väliin saanut tähdättyä. Raven yritti näyttää huolettomalta eikä tahtonut Elin huomaavan hermostuneisuuttaan, mutta turhaan. El tuntui melkein kuin ajatustenlukijalta, aina kun Raven aikoi tehdä jonkun pienenkin liikkeen, El komensi häntä pysymään paikoillaan ladaten aseensa.

“Tiedätkös, Gera ei koskaan tiennyt mikä minä olin… Tarkoitan siis ettei hän tiennyt minunkin työskentelevän Zeiran alaisuudessa”, El mutisi ja näytti hyvin miettiväiseltä. Hän nosti katseensa hetkeksi Ravenista taivaalle, tuijotellen sen oranssahtavia sävyjä leukaansa raapien.

“Me kaikki olimme vain…”, Raven aloitti, mutta El vetäisi pistoolinsa pois hänen edestään ja kääntyi astellen kauemmaksi. Välittömästi Raven veti oman pistoolinsa vyöltään, mutta El oli jo kadonnut jonnekin hänen näköetäisyydeltään. Raven tarkisti pikaisesti myös selustansa, mutta Elista ei näkynyt jälkeäkään.

Raven astui muutaman askeleen vähän kauempana olevien rautakonttien luokse ja tarkisti niiden takaakin, muttei nähnyt Eliä missään. Nopea vilkaisu taloa ja takapihalla olevaa labyrinttiä päin, niin laukaus kajahti.
Raven horjahti kovan tuskanhuudon saattelemana läheistä rautakonttia vasten ja vajosi istumaan oikeaa jalkaansa pidellen. El käveli hänen luokseen jostain konttien lomasta, pistoolinsa piipun suusta kevyesti ylimääräiset savut pois puhaltaen.

“Voi että, anteeksi. Taisi olla virhelaukaus”, El sanoi julmasti vilkaisten Ravenin jalassa olevaa, verta pulppuavaa haavaa. Raven irvisteli tuskasta ja yritti tavoitella vähän matkan päähän pudonnutta pistooliaan toisella kädellään.
“Äläs nyt kuitenkaan vielä, on muutama selvittämätön asia”, El mutisi, ladaten pistoolinsa jälleen ja Ravenin pistoolia tähdäten ampui toisen laukauksen. Pistooli ponnahti maasta ja vierähti kauemmaksi. Raven kirosi ääneen.

“Me kaikki olimme vain nukkeja”, El sanoi, pitäen kuitenkin katseensa edelleen Ravenin pistoolissa, “He, hän vain halusi testata kuka meistä on paras seuraavaan tehtäväänsä. Ei lopputuloksella kuitenkaan olisi ollut mitään väliä, hän olisi tapattanut meidät kaikki lopulta kuitenkin. Olisimme tienneet liikaa…”
“Mitä tarkoitat?”

“Etkö jo vihdoin ala ymmärtää? He vain testasivat meitä, leikkivät meillä. Kaikki tämä oli etukäteen suunniteltua, alusta loppuun. Aina neljä kuukautta sitten alkaneet tapahtumat, kuinka Gera pelasti minut sinun käsittelyltäsi ja aloit janoamaan kostoa. Kuinka Gera kuljetti minut tainnutettuna sairaalasta tänne, teidän tapaamisenne, vangitsemisenne… Ja se että kertoisit Geralle totuuden kaikesta, itsestäsi. Kaikki oli suunniteltua, Zeiran ajatusten mukaan tehtyä. Olemme vain kurjia pelinappuloita…”

Paikkaan laskeutui kuolettava hiljaisuus. Raven tuijotti epäuskoisena Eliä, jonka katse oli yhä naulittuna Ravenin pistooliin. Hän oli puristanut toisen kätensä nyrkkiin ja toisen tiukasti pistoolinsa käsituen ympärille niin että rystyset loistivat valkoisina. Hän oli tappanut Zeiran, oli yrittänyt muuttaa tapahtumaketjua. Turhaan.

“Mutta jos sinä kerran…”
“Ei, se ei muuttanut mitään. Kaikki oli jo tapahtunut niin kuin hän oli halunnut, kaikki tulisi tapahtumaan. Gera kuolisi ensimmäisenä, joko omasta tai minun kädestäni. Sinä seuraisit perässä pian, koska et kestäisi elää ilman häntä. Ja minä kuolisin pian minuun syötetyn myrkyn ansiosta. Hän tahtoi jokaisen operaatiosta tietävän kuolevan, jok’ikisen. Kukaan ei saisi tietää, mitä todellisuudessa tapahtui… Vaan kaiken pitäisi näyttää itsemurhalta.”

Kumpikaan ei sanonut mitään. El rentoutti otteensa pistoolistaan ja se putosi kolahtaen maahan. Hän potkaisi pistoolin kauemmaksi itsestään ja katsoi taas Ravenia.
“Pahoitteluni, etten tappanut sinua yhtään nopeammin. Zeira tahtoi sinun tekevän sen itse, mutten halua olla mikään nukke. Minun olisi pitänyt paeta jo aikaa sitten täältä, mutta tiedäthän… Minua ei määräillä. Tahdon sinun tekevän hitaan kuoleman, ihan vain Zeiran muistoksi.”

Elin silmät leiskuivat pelkkää pahaa ja vihaa, kun hän katsoi Ravenia. Kumpikaan ei liikkunut pitkään aikaan eikä sanonut mitään. He katsoivat toisiaan, mutta Ravenin tila kävi koko ajan heikommaksi ja hänen hengityksensä tuntui raskaantuvan koko ajan. Hänen mielessään juoksivat ainoastaan kysymykset Gerasta; Missä hän oli, oliko hän kunnossa vai tehnyt niin kuin El oli sanonut?

“El…”
Ääni oli vain pelkkä kuiskaus, mutta silti he molemmat kuulivat sen. Raven nosti katseensa haavaa peittelevistä verisistä käsistään ja huomasi Elinkin kääntyvän. Kauempaa konttien lomasta heitä lähestyi hahmo; tummaan vartalonmyötäiseen asuun pukeutunut pitkähiuksinen tumma hahmo, jonka hopeiset hiukset laskeva aurinko värjäsi niiden alkuperäisestä väristä huolimatta täysin vaaleiksi. Punertavat, itkuiset silmät leiskuivat vihaa ja hohtivat kirkkaan sinivalkoisina.

“Ah kas, prinsessa on yhä hengissä”, El sanoi ja teki hovikumarruksen. Gera katsoi häntä uhkaavasti ja silloin Raven vasta huomasi hänen kädessään olevan pitkän katanan. Geran ilme ei rävähtänytkään Elin pilkkauksesta huolimatta, hän vain katsoi. Kuin mitään näkemättömin, kuitenkin kostoa janoavin silmin.
“Tulitko ihan kultasesi lähettämänä vai oletko matkalla hänen luokseen? Kyyti on nimittäin tulossa eri pian”, El sanoi jälleen kylmää, puhdasta julmuutta äänessään. Gera heilautti muutaman kerran levottomasti katanaa kädessään, muttei sanonut mitään.

“Tulin tänne, koska en tiennyt muutakaan paikkaa”, Gera sanoi äkkiä. El näytti hetken hämmentyneeltä, tiedä sitten johtuiko se siitä ettei hän ollut odottanut tätä tapahtuvan vai Geran jäätävän rauhallisen äänensävyn takia, “Sinä tapoit hänet. Minun rakkauteni. Tiesin kyllä että esität koko ajan rakastavasi minua, mutten tahtonut uskoa siihen. Yritin saada sinut rakastumaan itseeni jottei tätä olisi tapahtunut, jottei…”

“Pötyä.” Elin kylmät sanat saivat Geran silmät lasittumaan välittömästi. He eivät kumpikaan välittäneet enää mistään, sen Raven huomasi. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, yritti vain epätoivoisesti tavoitella entistä kauempana olevaa pistooliaan.
“Alusta alkaen kaikki oli suunniteltua, myös tämä. Et tehnyt sitä omasta tahdostasi vaan siksi, että Zeira määräsi sinut tekemään sen.”

Jälleen kuolettava hiljaisuus. Ainoa selvästi kuuluva ääni oli Ravenin raskas, rahiseva hengitys tämän yrittäessä haavaansa varoen kurottautua pistooliaan kohti. El ei tuntunut enää välittävän hänestä ollenkaan, keskittyi ainoastaan Geraan.
“Tulit siis kostamaan. Kuinka mahtavaa. Olet sittenkin pelkkä nukke, pelkkä hyväksi käytetty petturuuden ja häivytetyn rakkauden uhri”, El sanoi yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

Sivusilmällä Raven näki Geran kohottavansa katanansa vähän ylemmäs maan tasalta. El sanoi jotain, mutta Raven ei enää kuullut mitä. Joko mies puhui liian hiljaa tai hän alkoi olla liian heikossa kunnossa kuullakseen.
“Uhkailetko minua? Mutta eihän se sovi, rakkaani…”
“Lopeta… Lopeta.”
“Mutta rak-”
“Nyt se turpa kiinni!”

Geran huuto kantautui varmasti satamasta aavalle merelle asti, sen verran pahasti se särähti molempien miesten korviin. Hän ei kuitenkaan enää aikonut aikailla tekonsa kanssa, kohotti vain katanansa kunnolla käteensä iskuvalmiiksi ja ponnisti taivaalle. Aurinko loisti hänen hiuksistaan saaden ne kiiltämään itse aurinkoakin kirkkaammin ja silmät kiilsivät pelkkää kostonhalua ja silmitöntä tuskaa hopean ja tumman violetin sävyissä.

Elin katse seurasi Geran jokaista liikettä tarkkaan tämän lähestyessä häntä ylhäältä katanansa ojossa. Yhdellä pienellä askeleella El kuitenkin väisti juuri sen verran kriittisesti ettei Gera saanut häneen osumaa, ja kun nainen laskeutui maan tasalle El vetäisi yhdellä ainoalla, tarkkaan keskivartaloon tähdätyllä kierrepotkulla hänet kauemmas, täräyttäen hänet tajuttomaksi yhtä konttia vasten. Katana näytti lentävän jonnekin konttien ylitse, lopulta kuului vain kilahdus ennen kuin sekin ääni lakkasi.

Tyytyväisenä kättensä töitä katsellen El kääntyi takaisin Ravenin puoleen, joka makasi puoliksi maassa yrittäen tavoitella pistooliaan. El kumartui noukkimaan omansa, puhaltaen ylimääräiset hiekat ja muut roskat pois vaimentimensa päältä, ennen kuin tähtäsi Ravenia päähän.
“Nouse ylös sieltä… Ei ole arvolleni sopivaa tappaa sinua makuuasentoon”, El sanoi nytkäyttäen päällään Ravenia nousemaan ylös. Hitaasti tämä nousi istumaan, uhmakkaasti vihaa palavilla silmillään Eliä tuijottaen. El katsoi Ravenia hetken mitään sanomatta. Raven katsoi takaisin, yrittäen hengittää rauhallisemmin. Lopulta El latasi pistoolinsa ja valmistautui painamaan liipaisimesta, tähdäten Ravenia suoraan päähän.

Ennen kuin hän ehti painaa, kuitenkin tapahtui jotain. Yhtäkkiä Eliin iski kova tuska ja kipu juuri oikean käden kohdalle. Polttava tunne pakotti hänen sormensa irrottamaan otteensa pistoolista ja se putosi kolahtaen maahan. El itse vajosi polvilleen harmaalle betonille, pitäen kiinni ranteestaan huutaen kirouksia tuskan suuren tuskan saattelemana.
“Ei… Ei vielä!” hän kuului huutavan tuskansa lävitse. Hänen silmänsä paloivat vihasta ja kädestä loistavasta tuskasta, joka alkoi pikkuhiljaa levitä koko hänen kehoonsa.

El painoi katseensa ja huusi viimeisen kerran. Sen jälkeen hän tuntui rauhoittuvan ja päästi otteensa irti oikeasta ranteestaan, antaen sen valua maahan toisen käden seuratessa perässä. Hitaasti hän nousi polviensa varaan seisomaan, nostaen hikiset ja kuolemaa ennustavat kasvonsa Raveniin.
“Loppu… On käsillä…”, hän sanoi hitaasti, valmistautuen nousemaan ylös.

Samassa kuului ääniä Elin takaa. Se kuulosti siltä, kuin jotain olisi työnnetty nahan lävitse. Elin silmät näyttivät laajentuvan hetkeksi, ennen kuin ne lasittuivat. Mies kaatui maahan pitkin pituuttaan maahan ja Raven huomasi hänen niskastaan törröttävän katanan. Gera itse makasi polvillaan käsiinsä nojaten Elin ruumiin takana raskaasti hengittäen. Hän nosti varovasti katseensa ruumiin ylitse Raveniin ja loi hänelle pienen virnistyksen. Ei ilkeän, enemmänkin voittajan hymyn.

“Oletko kunnossa…?” Gera kysyi, ponnistautuen pystyyn. Hänen askeleensa olivat hieman huojuvia, olihan hän kuitenkin saanut aika kovan iskun Elin potkusta osuttuaan konttiin. Raven henkäisi raskaasti, mutta nyökkäsi.
“Sinun täytyy mennä… He eivät saa saada sinua.”
“Mutta entä…”
“He ovat jo tulossa hakemaan minua, tiedän sen. Pelastuta kuitenkin itsesi, kyytisi odottaa laiturin päässä…”

Gera vilkaisi rautakonttien lomasta laituria kohden, nähden höyrylaivan. Sen piipusta oli alkanut kohota tummaa savua ja pian se lähtisi liikkeelle.
“En lähde ilman sinua”, Gera sanoi. Ääni oli kuitenkin pelkkä kuiskaus, vailla päämäärää, vailla ketään kenelle sen osoittaa. Raven tuhahti.

“Sinun täytyy. He tulevat kohta hakemaan minua, eikä sitä voi muuttaa. Olen liian loukkaantunut lähteäkseni mukaasi… Teit jo oman osuutesi, minä teen nyt omani. Pelastan sinut kohtalolta, sanoit mitä tahansa.”
“Mutta…”
“Mene jo. Olen vapautesi sinulle velkaa kaikista näistä vuosista.”

Geran katse oli surumielinen, mutta hän kuitenkin nyökkäsi. Muutamalla matalalla loikalla hän oli jo kadonnut konttien keskeltä ja juoksi puista, auringon valaisemaa laituria ja torveaan soittelevaa höyrylaivaa kohti. Yhdellä kunnon ponnistuksella hän pääsi loikkaamaan sen kyytiin ja toisella turvaan maston ylimmälle parrelle kenenkään huomaamattomiin. Laskeva aurinko värjäsi veden kultaiseksi, samoin Geran taivaan ja tuulen syliin laskemat kyyneleet.

Raven kuuli torven äänen. Hän yritti kääntää itseään sen verran että näkisi laivan lähdön, muttei pystynyt. Varovasti ja hiukan heikosti hän potkaisi Elin ruumista päähän, kuitenkaan saamatta mitään vastausta takaisin. Raven henkäisi syvään, kuullen toisen torven törähdyksen. Hän nojautui takaisin konttia vasten ja sulki silmänsä.